Pohdintaa viskien hinnoista

Käsittämätön kuukauden flunssa- ja muu puolikuntoisuusjakso on aiheuttanut tahtomattoman tauon viskiharrastukseen. Blogi aktivoituu kuitenkin heti, kunhan tästä saadaan paletti taas kohdilleen. Ennen varsinaisia maistoja kuitenkin muutama ajatus viskien hintakehityksestä. Mielestäni erittäin mielenkiintoisia artikkeleja kirjoittava dramming.com-blogi on useampaan otteeseen päivitellyt viskien hintoja ja ounastellut hintakuplaa jalon juomamme ympärillä. Uusin kirjoitus pohtii viskihuutokauppojen tilannetta – puoteja kun tuntuu ilmaantuvan nettiin yksi toisensa perään. Viskihuutokauppojen käyttäminenhän ei toki suomalaisia koske sen ollessa laitonta, mutta ne ovat siitä huolimatta varsin hyvä mittari viskien markkinahinnoista. Ja trendinä näyttää olevan, että nämä markkinahinnat ovat jyrkässä kasvussa.

Dramming.com pahoittelee sitä, että viski on alkanut kiinnostaa sijoituskohteena sellaisiakin tahoja, joita se ei juomana välttämättä kiinnosta yhtään. Myös osa tislaamoista on tietoisesti vahvistanut tätä puolta bisneksessä. Esimerkiksi alkuvuodesta Cinderellan viskimessuilla käymässäni Dalmoren tastingissa esittelijä promosi viskejään juuri tästä perspektiivistä (vai pitäisikö kirjoittaa pers-pektiivistä?) hyvin voimallisesti. Päivänselvä ongelma sijoittajien tulossa markkinoille on tietysti se, että juotavaksi viskiä ostavat joutuvat kilpailemaan markkinoilla sellaisten tahojen kanssa, joita ei mietitytä tulevan dramin hinta, koska tuota dramia ei ole koskaan tarkoitus nauttia.

Esimerkiksi suosittu huutokauppasivusto whiskyauction.com myy läjäpäin yli 500 € maksavia pulloja. Väittäisin, että näistä ani harva ostetaan juotavaksi. Harrastajallekaan ei liene ihan jokapäiväistä avata pulloa, joka on maksanut yli 200 €. Itse asiassa omasta kokemuksesta sanoisin, että arvokkaamman pullon avaamiseen muodostuu jopa jonkin kokoinen kynnys, eli ihan edellistä iltaa loiventamaan noita harvemmin availlaan. Toki harrastajaa jollakin kierolla mutta ihmiselle hyvin ominaisella tavalla lämmittää tieto niiden suljettujen pullojen olemassaolosta hyllyssä, mutta se ei silti liene se niiden varsinainen käyttötarkoitus.

Tilanne ei ehkä kuitenkaan ole niin synkkä kuin äkkiseltään vaikuttaisi. Viski ilmiönä tulee muutaman vuoden viiniä perässä. Viini on tunnettu sijoituskohde, ja arvoviinistä saa maksaa tuhansia euroja. Tästä huolimatta sen hyvän Bordeaux’n löytää edelleen kympillä (ainakin alkuperämaastaan) ja Alkokin on pullollaan mielenkiintoisia pottuja tuohon käyttöhintaan (10-15 €). Viinissä on toki maailmanlaajuinen kilpailu, mutta myös viskin puolella tislaamot puskevat tavaraa ulos täydellä höökällä, ja väistämättä tulee vastaan aika, jolloin kaikkea tätä viskiä ei myydä sormia napsauttamalla. Se tulee näkymään tavallisen tavaran hinnoissa, ja perusbulkin ja ultraluxuksen välille tulee jäämään myös harrastajan mentävä hyvien konstailemattomien viskien kolo. Tuo kolo saattaa tällä hetkellä näyttää ja tuntua kovinkin ahtaalta, mutta kun sinne pääsee tunkeutumaan, hyvänolontunne on sitten sitäkin parempi. Migulle tiedoksi, että tässä puhuttiin sitten loppuun asti viskistä.

Viskin ilosanomaa taivahalla

Lensin hiljan Atlantin yli lomalle, ja mukaan piti toki ottaa omat eväät, lentokoneiden tarjonta kun on nykyisin sen verran heikkoa. Tarpeeton itsesensuuri on iskenyt nykyisin moneen matkaajaan ja useimmiten syyttä, sillä tiukoista nestesäädöksistä huolimatta viskieväiden mukaan otto onnistuu helposti sopivan kokoisissa samplepulloissa. Turvatarkastajia ei kiinnosta, onko pullossasi vettä vai Lagavulinia, kunhan koko on alle desin. Näin ollen olin varustautunut kolmella kuuden sentin samplepullolla ja Glencairnilla lentoa varten.

Lento menikin pitkään mukavasti ja nautiskelin viskejäni diskreetisti hieman aina lasia suojaten lentoemojen viilettäessä ohi. Jossain vaiheessa kun ruoat oli syöty ja kahvit juotu ja tunnelma perinteisesti seesteytyi, uskoin ikkunapaikan hämyn suojaavan lasiani riittävän hyvin, enkä enää peitellyt sitä. Tämä kuitenkin osoittautui jonkin ajan kuluttua virheeksi, kun ohi kulkenut stuertti pysähtyi kohdallani ja kysyi: "Sir, is that alcohol you're drinking?" Sain pelattua sopivasti korvaani höristäen muutaman sekuntin aikaa, jolloin toiseen kysymykseen jo vastasin: "It's medicine." Tähän stuertti totesi, että "yeah right". Sanoin sitten asiallisesti pistäväni lasin pois, ja homma oli sillä fine.

Kun myöhemmin kävin tutustumassa koneen saniteettitiloihin, samainen stuertti oli hoitamassa askareitaan vessan vieressä. Rupesin sitten juttelemaan hänelle kertoillen, että ei tässä tosiaan muutoin mitään, mutta kun koneessa on yleensä niin huono viskivalikoima. Kävi sitten ilmi, että kaveri oli hyvinkin kiinnostunut viskeistä, mutta samalla vielä hyvin ummikko niiden suhteen. Siinä sitten juteltiin pitkä tovi viskiasioista ja hyvässä yhteisymmärryksessä lähdin takaisin paikalleni. Tästä ei kulunut kauaakaan, kun stuertti kiikutti minulle ja matkakumppanilleni pikkuputelin Glenlivet 12:sta - ja toki viralliset muovimukit. Kyseisellä lennolla, jolla kaikki alkoholijuomat olivat maksullisia, tämä oli toki erityisen mukava ele. Siinä Livettiä siemaillessa sitten ajattelin, että vastalahja olisi paikallaan, ja päätin luovuttaa hänelle samplepullojeni jämät mukana olevia viskejä. Ne kun sattuivat olemaan mielestäni hyvä otos vähän paremmista mallasviskeistä. Rustasin myös pienen viski-infon kaverille kylkiäisiksi: (pahoittelut harakanvarpaista, mahdollisista asiavirheistä tms.)

Stuertti vaikutti kovin kiitolliselta eleestä. Tiedä sitten, uskalsiko hän niitä koskaan maistaa, mutta ilosanomaa on ainakin yritetty viedä eteenpäin. Ja opittu sen verran, että jatkossa omat juomat kannattaa suojata riittävän hyvin koko reissun ajan.

Maistajasta keräilijäksi?

Kun viskejä hurahtaa harrastamaan, ensimmäisenä ilmiönä lienee lisääntyvä pulloröykkiö hyllyn päällä. On mukava maistella erilaisia viskejä, ja uusi pullo luonnollisesti avataan heti kun se saadaan, sillä juontia vartenhan se on hankittu. Homma kuitenkin mutkistuu siinä vaiheessa kun vastaan tulee se omaan suuhun taivaallisesti sopiva viski, jonka valmistus näyttäisi olevan jo lopetettu, mutta jota vielä saisi. Avatussa pullossa viski kyllä säilyy kuukausia tai jopa vuosia, mutta ilma vaikuttaa siihen aina jonkin verran eikä sitä todennäköisesti enää kymmenen vuoden päästä joka tapauksessa ole jäljellä. Pitäisikö siis hankkia toinen pullo ja säästää se myöhempään käyttöön? Tai pitäisikö jopa ostaa pullo ja toivoa, että se nousee arvossaan ja siitä saisi kymmenen vuoden päästä hyvän hinnan? Vai herääkö sisäinen keräilijäluonne, jonka pientä mieltä lämmittää jo tieto siitä, että erilaisia pulloja löytyy kaapista ja kaikilla on oma tarinansa? Postimerkkien keräilijä ei joudu pohtimaan tällaisia, koska postimerkkejä ei voi syödä. Ollaan siis viskiharrastuksen perimmäisen kysymyksen ääressä: juodako heti vai säästääkö hamaan tulevaisuuteen - vai jotain siltä väliltä?

Moni harrastaja ratkaisee tämän ongelman ostamalla kaksi pulloa kutakin viskiä: toisen juontiin ja toisen varastoon. Rajattujen käyttövarojen tilanteessa tämä on kuitenkin varsin yksioikoinen toimintamalli, sillä tällöin pääsee maistamaan vain puolta siitä määrästä viskejä, joita samalla rahalla muutoin pääsisi. Toisena vaihtoehtona on varastoida pullo, mutta hankkia siihen sample jonkun toisen pullosta, jotta omaa ei tarvitse heti avata. Suomen viskiscene on kuitenkin vielä niin pieni, ettei haluttua viskiä välttämättä tuosta vaan löydy. Samoin vallalla tuntuu olevan kulttuuri, jossa samplevaihtoja ei ainakaan julkisesti harrasteta, vaikka tässä ei varmastikaan olisi minkäänlaista lainsäädännöllistä estettä. 

Olen itse joutunut tämän dilemman eteen nyt pariin otteeseen, kun hyllyyn on eksynyt pullo, jonka avaaminen ei olekaan itsestäänselvyys. Ensimmäinen ceissi on helppo: hankin syntymävuonnani tislatun Benriachin single caskin, joka olisi tarkoitus avata 50-vuotissyntymäpäivillä (oddsit, että säilyy sinne asti: 8,4 %). En ole kyseistä juomaa maistanut, ja osa jännitystä onkin, että sitä oikeasti maistettaisiin vasta vajaan 20 vuoden päästä. Mutta entä hyväksi havaitsemani Laphroaig 15yo? Olin maistanut sitä samplen verran ja löysin sitten ulkomailta pullon. En kuitenkaan välttämättä raaski avata sitä vielä, koska sen arvo itselleni voi olla vielä suurempi muutaman vuoden päästä. Entä sitten Rodokselta tuliaisiksi tuomani Laphroaig CS 001, jota on vajaa pullo vielä hyllyssäkin? Olen ratkaissut asian niin, että edellisestä pullosta on 6 cl:n sample odottamassa täyden pullon vieressä. Mutta entä batch 002, jota en ole koskaan maistanut? Tuntuu kieltämättä typerältä säilytellä kaapissa pulloa vain sen takia, että siinä on yhden numeron heitto valmistuserätunnuksessa. Entä Ardbeg Alligator, joka on ollut todella mullistava viski minulle? Yksi pullo on vajaana ja toinen täynnä. Veikkaan, että se jälkimmäinen ei aukea ihan hetkeen, vaikka ensimmäinen pois juotaisiinkin.

Entä viskien varastointi sijoitusmielessä? Olen jostain kuullut heiton, että alkoholi olisi ollut viime vuosisadan varmimpia tuottokohteita. Mikäli ylikuumentunut viskikupla ei puhkea, voisin kuvitella, että vuonna 2012 92 € Alkossa maksanut Alligator olisi kymmenen vuoden päästä ottanut ainakin 100 %:n nousut arvossaan. Mutta onko sillä yksittäisiä pulloja omaavalle mitään merkitystä? Pitäisinkö Alligatoria 10 vuotta kaapissani ja saisin siitä vaivan palkaksi 100 €? Ei kuulosta järkevältä. Ehkä oleellisempaa tässä onkin viskin subjektiivinen arvonnousu: Se päivä, jolloin tuo Alligator sitten avataan, on todennäköisesti jotain hienoa josta tuo viski historiallaan ja siihen liittyvillä aikaisemmilla tarinoilla tekee vieläkin hienomman. Saattaa myös olla hauska siinä vaiheessa makustella, miltä saman tislaamon tuotteet maistuivat vuosikymmen sitten - ilman, että tästä siinä vaiheessa tarvitsee maksaa itseään kipeäksi. Veikkaan esimerkiksi, että jos haluaisin ostaa itseni ikäisen viskin 49-vuotiaana, joutuisin pulittamaan siitä jonkin verran enemmän kuin tällä hetkellä.

Muttia on toki paljon: viskit voivat menettää arvostuksensa maailmanlaajuisesti ja henkilökohtaisella tasolla, saatan alkoholisoitua ja hörsiä tisleet menemään huonomman puutteessa, teini-ikäinen poikani voi vetää ensikänninsä minun Benkullani ja laittaa tilalle teetä tai muuttomies saattaa pudottaa juuri sen laatikon, jossa My Precious makaa. Niinpä aina välillä kannattaa muistutella itselleen, että avataas ne pullot ja otetaan naukku. Muutenkaan turhan roinan kerääminen nurkkiin tuskin vie lähemmäksi valaistumista. Jos tämän joskus unohdan, niin mörökölli minut vieköön.

Kommentti sokkomaisteluun

Dramming.com -blogi järjesti mielenkiintoisen sokkomaistelusetin: halukkaat saivat tilata setin sampleja, jotka oli mahdollisimman pitkälle "sokotettu" eli kaikki tavat veikata alkuperää häivytetty. Samalla lanseerattiin kilpailu, jossa oli tavoitteena veikata, mistä viskeistä oli kyse. Alkuperäinen setti täällä.

Nyt maistelun tulokset on julkaistu ja niihin voi tutustua täällä. Viskit tuntuivat olevan äkkiseltään aika vaikeita, mutta osumaprosentti oli siitäkin huolimatta varsin heikko: kukaan ei tunnistanut yhtään tarkkaa pullotetta ja vain kaksi veikkausta 74:stä osui oikeaan tislaamoon. Kirjoittaja kyseenalaistaa johtopäätöksissään niin alue- kuin tislaamokaraktäärin ja vahvistuu siitä, että sokkomaistelu on vaikeaa. Ilmeisesti mukana oli varsin kokeneitakin maistelijoita. Kyseiseen blogiin kannattaa tutustua muutenkin. Hyvin kirjoitettua ja mielenkiintoista kamaa.

Miksi juoda muuta kuin Laphroaig Quarter Caskia?

Jouduin pohtimaan otsikon kysymystä, kun ystäväni herrassa ja viskissä - Erkka - päätyi hankkimaan viskihyllynsä täytteeksi toisen pullon kyseistä Lapparia edellisen oltua ehtynyt. Mies oli selvästi löytänyt suosikkinsa ja lentokentiltä parhaimmillaan noin kolmenkympin hinta auttoi tarkan markan miestä valinnassa. Kun kuitenkin muut maistetut viskit lasketaan gubbella vielä toistaiseksi kahdella kädellä, jouduin rakentavan asiakaspalautteen hengessä toteamaan, että muitakin viskejä olisi ja heti ensimmäiseen hyvään ei välttämättä kannata hirttäytyä ja jättää loppuja (toki usein vähän kalliimpia maistamatta). Saatoinpa jopa todeta, että kannattaisi maistaa rinnan QC ja 18yo, jolloin huomaisi 18yo:n monipuolisuuden ja rodukkuuden, minkä jälkeen 1/4-tynnyrillinen todennäköisesti esiintyisi kalvakkaammassa valossa.

Sillä sitähän sää kysyit. Jos esimerkiksi saman tislaamon tuotoksia maistetaan rinnan, usein on tarkoituksena vertailla niitä, etsiä suosikkia tai aivan simppelisti oppia erottamaan ne, koska monesti erillisesti maistettuna eroja ei osaisi sanoa. Omaan suuhuni quarter cask ja 18yo ovat asemoituneet juuri edellä mainitulla tavalla. Samalla logiikallani olen edennyt siihen, että kun tisleen ikään laitetaan vuosikymmen ja pullon hintaan useampi kymppi lisää, niin saadaan helposti aina parempaa ja parempaa kamaa nautittavaksi.

Kuitenkin, nautittuani edellisenä iltana messevässä ulkoporealtaassa viljalti dissaamaani Laphroaig 10yo:ta (koska en moisiin olosuhteisiin viitsinyt haaskata parempaa), jouduin toteamaan sen olevan varsin kelpo viski jos vertailukohtaa ei ole. Kun jälleen muistetaan, että quarter cask on normikympistä huikea upgrade ja edelleen valueltaan maailmanluokkaa (joka on eri mieltä, kommentoikoon nyt tai vaietkoon iäksi), niin onko Erkka sittenkään niin hölmö, jos hän haluaa pidättäytyä kyseisessä juomassa? Jos se maistuu, niin minkä vuoksi maistaa jotain toista tuplasti maksavaa juomaa jonka jälkeen kyseinen budjettiviski ei enää vaikutakaan niin hyvältä? Jos tätä ajatusta sovellettaisiin viskimaailman ulkopuolella, se vaikuttaisi täysin absurdilta. Ostaisitko tuplakalliin auton, vaikka et osaisi sanoa eroa halvempaan ellet ajaisi niitä aivan peräkkäin? Vai ostaisitko kuitenkin, koska se kalliimpi on kasattu Bayernilaisella moottoritehtaalla ja brändätty taitavasti jolloin uskot sen olevan parempi?

Kyseinen pohdinta kehoittaa minua jälleen viskien sokkomaisteluun, sillä näkisin, että se on ainoa tapa riisua viskistä pois kaikki turha kikkailu ja keskittyä itse tuoksuun/makuun. Sillä kieltämättä tilanne, jossa yritän tarjota Erkalle viskiä, joka on normiversion (lähtöhinta 30e) lisäksi viimeistelty pienemmässä tynnyrissä (+10e), otetaan yhdestä tynnyristä (+20e), ei värjätä (+10e), julkaistaan tislaamon 100-vuotisjuhlan kunniaksi (+30e) ja jota on tehty vain 5000 pulloa (+50e), ja joka on kyllä parempaa, mutta ei niin paljoa, ettei eroa pysty sokkona tunnistamaan, niin luulen, että Erkka edelleen nauraa viskihörhölle tonnimarkan pulloineen ja nauttii tyytyväisenä kolmenkympin quarteriaan. Toisaalta jos kaikki olisivat kuten Erkka, Ardbegia ei olisi varmaankaan avattu uudelleen.

Jotta ei menisi täysin hurskasteluksi, totean silti, että tuplaamalla sen kolmekymppiä saa kyllä kokemukseni mukaan usein aika paljon syvemmän kokemuksen. tuplaamalla sen löytää jo helposti kokemuksia, joita länsimaisissa kulttuureissa on yleensä lainsäädännöllä rajoitettu. Siitä ylöspäin en tiedä, kuinka hyvin hinta korreloi makuun. Kerron heti kun tilinauhani antaa myöten. Suosittelen joka tapauksessa maistamaan sitä 18-kesäistä lappariakin. Vaikka sitten eri kerralla.

Paha kaula?

Viskeistä kuulee monasti mainittavan pahasta kaulasta eli siitä, kuinka pullon ensimmäiset naukut eivät maistu niin hyviltä kuin sitten myöhemmin loppupullo. Kriittinen lukija ei voine nähdä tässä muuta syytä kuin sen, että viskin maku muuttuu sen saadessa ilmaa. Samalla ajattelulla päästään siihen kysymykseen, kuinka kauan viski säilyy pullossa hyvänä. En ole toistaiseksi törmännyt vedenpitäviin vastauksiin näihin kysymyksiin. 

Omat kokemukseni viime ajoilta kuitenkin vihjaavat pahan kaulan olemassaolosta. Esimerkiksi edellisen postauksen Benriach 15yo px maistui Uisgessa oikein herkulliselta. kun sitten oma pullo avattiin turistitastingia varten, se oli selvä pettymys. Nyt kun puteli on puolimatkassaan, olivat sen tuoksu ja maku voimistuneet mukavasti ja se herätti maistajissaan asiaankuuluvaa ihastelua. Vastaavasti Pikkulinnussa maistettu Benriach 20yo (93 pistettä) maistui huikealta, mutta nyt avattu oma pullo tuotti sulkeutuneisuudessaan hienoisen pettymyksen (88 pistettä). Aika näyttää, nouseeko tuo arvossaan ja onko tässä teoriassa perää.

Mutta sopiiko pahan kaulan teoria kaikkiin viskeihin? Korviini on kuulunut myös ajatus siitä, että nuoret stydit savuviskit olisivat parhaimmillaan vast'avattuina, koska niiden voima on silloin täysillä mukana. Myöhemmin viski saattaa hieman laimentua ja menettää niitä ominaisuuksiaan, joiden perusteella sitä juodaan. Käykö hehkuttamalleni Ardbeg Alligatorille niin?

Siitä, mikä on ilman vaikutus viskiin, on mainio kirjoitus dramming.com-blogissa. Vaikka tuossa käsitellään ennen kaikkea viskin kypsymistä/muuttumista pullossa, käyvät saman lainalaisuudet toki myös avattuun pulloon. Loppujen lopuksi tämän kirjoituksen pointti varmasti oli tarjota taas yksi hyvä syy maistella viskiä. Cheers.

Benriachia rivissä: 15, 20, 30 ja 32

Benriachissa on sitä jotain. Värikkäitä pulloja, mielikuvituksellisia pseudolatinanimiä, välillä savua ja välillä ei, toisinaan sherryä. Ja hinnat kohtuullisen maltillisia kautta linjan. Omasta hyllystä löytyvät 15- ja 20-vuotiaat saivat seurakseen serkkupojan lähettämät samplet vuosilta 1979 ja 1978. Oman mielenkiintonsa mukaan toi se, että tarjolla oli kaksi viimeisteltyä viskiä eri ikäisinä ja toisaalta kaksi puhdasta ex-bourbon-tynnyriesitystä. Katsomma, miltä maistuivat.

Benriach 15yo Pedro Ximinez, 46 %

Benriachin Distillery Manager Pedro Ximinez on jättänyt tähän puteliin niin vahvan kädenjäljen, että pulju on halunnut kunnioittaa miestä etikettiin päätyneellä maininnalla. No niin, huumori sikseen ja asiaan. Tästä on aika lyhyet nuotit, koska samainen nektari on aikaisemmin maistettu Uisgessa. Yhdellä heitti pistearvio tällä kertaa, eli tarkkuus oli kohtuullinen.

Tuoksu: Marjaa, suklaisuutta, punaisuudessaan raikas. 32yo:n jälkeen esanssista karkkimaisuutta.

Maku: Täyttää suuta, messevä makeus, raikas ja maukas joskin harmiton esitys. 89.

Ville: M: makea, tuore. M: kuivattavia tanniinisia piirteitä. Villen pisteet: 86.

Mikko: ei öljyisyyttä. Ensipuraisu miellyttävä. Jos olisin hövelillä tuulella niin voisin kehua jopa maukkaaksi. Suuta kostuttava. Mikon pisteet: 89.



Benriach 20yo, 43 %

Voltit on vedetty tässä 20-kesäisessä varsin alas, joten muita elämyksiä kuin voimaa olisi lupa odottaa. Samaisesta viskistä on nuotit Pikkulinnusta myös täällä.

Tuoksu: Hunajaa, keltaisuutta, persikkaa, vaniljaa, hyvin perusbourbontynnyrin tuntu. Laadukas sellainen. Tasapainoinen tuoksu, joka mahdollistaa makupuolella vaikka mitä. 

Maku: Pehmeän keltainen laskeutuminen kielelle, sitten maltillisesti nousevia keltaisia hedelmiä, holia ei juurikaan. Toistaiseksi hieman kuivan köyhä. Loppuun miellyttävällä tavalla hyvin maanläheistä robustiutta ja yrttisyyttä muodostaen jälkimausta tämän viskin ilman muuta parhaan osan. Aluksi kaavailemani 90-pisteet laskivat kahdella muiden viskien jälkeen. Täytyy maistaa vielä uudelleen, kun tämä on hieman auennut. 88.

Ville: t: Hienokseltaan liuotinmaisia fiiliksiä tulee, pienen haistelun jälkeen puumaisia tynnyrisiä fiiliksiä. M: Suutuntuma on vähän ohut, alkoholi taas nousee aika voimakkaana mutta hauskana aaltona. Alkoholin mukana tulee pippurisuutta ja mausteisuutta, mutta maku jää vähän lyhyeksi. Vasta jälkimaku tuo mukanaan
hedelmää ja vaniljaa. Jälkimakuun nousee kuivattavaa tynnyrisyyttä. Villen pisteet: 86.

Mikko: Tässä aavistus kirpakkuutta verrattuna 15yo:hon. M: alkuun pehmeää maitosuklaisuutta, lopussa
suolaisuutta, jälkimaku rokkaa. Mikon pisteet: 87.



Benriach single cask No. 7511, 1979, 30yo bourbon barrel, 47,9 %

Tuoksu: alkuun selkeästi makeampi, hyvin mehukasta omenaa, jopa jouluomenaan taittuvaa. Syvä ja voimakas tuoksu.

Maku: Luonnetta ja ryhtiä, pientä mausteisuutta, jota seuraavat keltaiset hedelmät. Kehveli, mikä meno suussa! Täyttää suuta iäisyyden, bourbon-vaniljaa parhaimmillaan, jopa pienen savuisuuden häivää, jälkimaussa esiin tulevat sitten tummemmat kypsemmät fiilikset, litsihedelmää. Suuhun jää makea tammisuus iäisyydeksi. kertakaikkinen hieno viski. 95.

Ville: t: Tuoksujen sinfonia. Tulee paksuna aaltona, ei tarvitse paljon hakea. Täyteläinen, mutta myös makea. Selkeästi samaa sukua kuin 20yo, mutta kaikkea enemmän. M: Alkoholin tulee upealla tavalla. Mitään epämiellyttäviä vivahteita ei kuulu. Mahtavia nahkaisuuden ja mausteisuuden kerroksia jälkimaussa. Teki itsensä heti tiettäväksi. Ryhdikäs, ei himmailijaviski. Villen pisteet: 94.

Mikko: t: Pieni kirpeys taustalla, muuten täyteläinen. Omenaa. M: alkoholiryöppäys, mutta sitten paljon juttuja. Hentoa savua, pohjaanpalanutta kahvia, hyvällä tavalla. Jälkimaku kestää pitkään. Mikon pisteet: 92.



Benriach single cask No. 4417, 1978, 32yo tokaji finish, 50,4 %

Tuoksu: Rommirusinainen makeus alkuun, sitten jälkiruokamainen täyteläinen makeus. lasin pyörittämisen myötä alkoholikin nostaa päättää nugaanuottien kera. Punaviinimäisyyttä, syrahin tummuutta. 15yo:n tuoksun
jälkeen vahvasti jalohomeista jälkiruokaviiniä.

Maku: Erittäin tumma osuma suuhun, kertakaikkisen kondensoitunutta nektaria. Tummia vesiä, holia riittävästi, jotta luonnetta tulee. Purppura/violettia suussa, erittäin tummaa rypälettä. Suutuntuma ei tästä parane. tummaa, jopa mustaa, kuitenkin ilman lyijyisyyttä. Hennon savun voisin tästä myös löytää. Jälkimaun yrttisyys on kyllä huikea ja jälkimaun pituus ensiluokkaista. Ainoan miinuksen voisi löytää makumaailman yksipuolisuudesta: onko viiniviimeistely yksipuolistanut viskiä? 94.

Ville: t: Hunajasiirapissa säilöttyjä hedelmiä. Viskille on kunniaksi, että se muistuttaa kroatialaista hunajalikööriä. Laventelia. ei tanniineja. M: Sikaria, kahvia, nahkaa, ruskeita asioita sen lisäksi, että on hunajaa ja rommirusinaa. Alkoholin kuivattavuutta ja voimaa, joka erottaa selvästi 15yo:sta. Olisin toivonut mausteita lisäksi. Tässäkin aistin pientä savua. Jälkimaku oikein maukas, mutta siitä huolimatta tuoksu hieman makua parempi. Villen pisteet: 92.

Mikko: t: Kermakarkkimaisuutta, aavistuksen enemmän alkoholimaisuutta kuin edellisessä. M: samaa makumaailmaan kuin 15yossa mutta rodukkaammassa muodossa. sitruksisempaa. Hyvin suuta kostuttava lopputunnelma. Mikon pisteet: 91.


Yhteenvetoa

Tämä maistelu nosti monia aihioita keskusteluun. Ensinnäkin pohdimme sitä, mistä pisteet tällaisten viskien kohdalla kertovat ja paljonko lisäpisteestä olisi valmis maksamaan. Jos esimerkiksi raakkaa 15yo:n ysikymppiseksi ja siitä pulittaa n. 50 €, niin ovatko esim. neljä lisäpistettä yli sadan euron lisäsatsauksen väärtejä? Tässä tapauksessa totesimme yhteistuumin, että olivat. Viskejä voi varmasti harrastaa nauttimalla hyviä kolmenkympin pulloja, mutta jos ei koskaan maista tällaisia laatutuotteita (näiden single caskien hinnat pyörinevät jossain 160-200 €:n välillä ja olivat siten öbaut arvokkaimpia maistamiamme viskejä), ei välttämättä saa koskaan kokea, minkälaisia elämyksiä viskit voivat tarjota. Siinä mielessä Eläväpullossakin ylläpidetty leikkimielinen arvosteluasteikko muistuttaa helposti Richterin asteikkoa: seuraava lukema on aina eksponentiaalisesti parempi kuin edellinen ja moisesta laadusta pitää usein myös maksaa - toki valueta unohtamatta.

Toki on myönnettävä, että hinta-ajattelu lähtee helposti käsistä. Kun viskivuoden 2011 yhteenvedossa näin yhtenä haamurajana pullon hinnaksi 70 € eli euron per sentti, alettiin nyt jo puhua kotioloissa nautittavista viskeistä sellaiseen sävyyn, että 10 € ravintola-annoksen hinnaksi olisi vielä kohtuullinen. Sillä saisi jo mukavasti vanhoissa mummoissa tonnin pullon...

Nämä maistetut iäkkäät Benkut lunastivat sinänsä paikkansa, että ne totisesti tuntuivat hintansa väärteiltä. Toki jo etukäteistieto vanhoista viskeistä saattoi vaikuttaa tähän paljonkin, joten sokkotastingia tulee jossain vaiheessa yrittää suosia. Millä eväin näitä sitten ostaisi omaan kaappiinsa? Ville tuumaili, että niiden tulisi täyttää joku tietty kolo viskikaapissa. Bourbon-Benkulle se voisi olla huippulaatuinen allround-viski. Tokajille sen sijaan moisen paikan löytäminen oli ainakin tälle seurakunnalle ajatuksen tasolla vaikeampaa. Summa summarum, Benriach nosti kyllä jo valmiiksi kohollaan olleita osakkeitaan huimasti tämän maistelun myötä. Yksi seikka oli näille viskeille yhteinen: hieno jälkimaku. jos siis haluat tietää, miltä pitkä jälkimaku tuntuu, maista Benriachia.

Suoraan tynskästä vai blandattuna?

Yksi viskitotuuksista on se, että tynnyrivahvuinen viski on parempaa ja aidompaa. Jos viskiä ei ole laimennettu vedellä, se tuodaan kyllä etiketissä esille kyllin selvästi. Cask Strength -viski huokuu luonnetta, voimaa, raakuutta. Mutta onko se parempaa? Ja onko tolkkua, jos tynnyrivahvuiseen viskiin pitää automaationa lisätä vettä?

Boxin ulkopuolelta ajatellen ottaisin viskini mielellään suoraan nautintakelpoisena. Toisin sanoen optimitilanne olisi, että palveluntarjoaja olisi osannut lantrata viskin voimakkuudeltaan juuri minulle sopivaksi. Tämä on tietysti mahdotonta, koska toleransseja on erilaisia ja suun mikroilmastokin sietää erilailla alkoholia eri hetkinä. Joskus 40-volttinen Glenlivet polttelee pahoin kun taas toisinaan tynnyrivahvuinen Aberlour on kuin samettia kitusiinsa kaataisi. Jos kuitenkin pitäisi valita, mikä olisi optimivahvuus viskille?

Oman lyhyen viskihistoriani aikana ovat tietyt tendenssit nousseet useasti esiin. Ensinnäkin, minimivahvuuteen loivennettu 40-volttinen on useimmiten maistunut pliisulta ja olisi kaivannut lisää potkua myös alkoholisuutensa osalta. Toki pliisuus johtunee myös siitä, että halvimmat ja jo lähtökohtaisesti ei-niin-high-class-viskit tarjoillaan tuossa minimivoimakkuudessaan, jolloin ne tuskin räjäyttäisivät tajuntaa, vaikka prosentteja muutama lisää olisikin. Usein vähänkään itseään kunnioittava viskitalo jättää viskiinsä ainakin sen 43–46 %, jolloin saadaan jo huomattavasti luonnetta ja suuntäyttävyyttä peliin. Kuitenkin jo hyvin pian maistamani tynnyrivahvuiset maistuivat herkullisilta: ne haastoivat ja toivat viskiin oikeanlaista äijämäisyyttä, kun juominen itsessään oli haaste alkoholipitoisuuden vuoksi. Toisaalta tynnyrivahvuisissa tuoksut ja maku on monesti hieman piilossa ja tuntuu, että leikatut versiot toimivat paremmin maistelutarkoituksessa.

Kompromissivoimakkuutena ovatkin kokeellisesti parhaiten näyttäneet toimivan suunnilleen 50-prosenttiset viskit. Ardbegin Alligator (51,2 %) tuo alkoholinsakin puolesta peruskymppiin paljon lisää, Douglas Laingin Highland Park (50 %) oli suorastaan herkkua ja eilen iltahömpsyksi otettu Signatoryn Bowmore 25yo (51,x %) übernannaa. Tämä volttimäärä, johon ei enää tarvitse lisäillä vettä, mutta voimaa ja sopivaa vastusta löytyy, toimii kyllä kertakaikkisen hienosti. Enemmänkin viskejä soisi näkevän suunnilleen näillä lukemilla. En siis panisi pahaksi, vaikka tislaamo olisi loiventanut tisleensä ennen pulloa – kunhan ei ihan minimivoimakkuuteen vedä.

Jarkko Nikkanen sanoi taannoin Ardbeg-maistelussa (yhden) syyn suosia tynnyrivahvuisia viskejä olevan se, että vesi vapauttaa viskistä aromeja ja mieluiten ne aromit vapauttaa omassa lasissaan kuin tislaamossa pullotusvaiheessa. Toisaalta kun viskejä niin kovasti markkinoidaan paikallisella mikroilmastolla, kenties paikallinen vesikin voi tuoda makuun jotain omaleimaista? Tuskin siellä Pellegriniä pulloihin blandataan.

Yhtenä puolena tynnyrivahvuuskeskusteluun on se, kuinka hyvin viski kestää vedenlisäystä ja muuttuuko sen perusmaku. Esimerkiksi Lagavulinin 12yo CS tuntuu imevän vettä tarvittaessa runsaastikin, mutta samalla sen perusluonne muuttuu selvästi hedelmäisemmäksi. Muutos ei ole huono, mutta sen myötä Lagasta tulee jopa melkein eri viski. Toisissa viskeissä taas aromit voivat vahvistua, mutta luonne mennä vesimäisyyden myötä. Näiden ajatusten myötä olisi tarkoitus tehdä muutamat rinnakkaismaistelut ja selvittää, onko volteilla väliä. Katsotaan, mitä saadaan aikaan.

Old Pulteney 21yo, 2011, 46 %

Mikä olisikaan parempi tapa aloittaa viskivuosi kuin maistaa Jim Murrayn Viskiraamatussaan vuoden 2012 parhaaksi valittu viski, Old Pulteney 21yo, 46 %. 

Murrayn valinnat ovat herättäneet porua ja varsinkin edellisen vuoden Ballantines 17yo -blendin valitseminen vuoden viskiksi oli monille vaikea pala. Maistoin itse kyseistä viskiä Gallow Bird'sin terassilla viime kesänä, mutta tuosta kokemuksesta ei jäänyt mitään erityisiä muistikuvia. Old Pulteneyn suuruuskin on ehditty jo kiistää ja pohtia puoliääneen niitä taloudellisia etuja, joita Murray valinnoillaan saavuttaa. Ja näin varmasti onkin, useasta syystä: ensinnäkin kirjan myyntiä ei edistäisi, jos voittajana olisi joka vuosi sama viski, toiseksi Suomessa lienee vielä poikkeuksellisen vahvana ajatus taloudellisesta riippumattomuudesta ja puolueettomuudesta tällaisien asioiden kohdalla. Meininki on eri angloamerikkalaisessa kulttuurissa ja vaatii toki meidän perspektiivistämme aika lailla medialukutaitoa. Toisaalta Murray itse auliisti toteaa, mikä on homman nimi: "Owned by a relatively small company, without the financial muscle of the major whisky barons to market their malts on the global stage, I hope that this award helps Pulteney to become better known around the world; that is the whole point of my Whisky Bible, after all”. En lähtisi joka tapauksessa täysin poissulkemaan sitäkään vaihtoehtoa, että kyseinen pottu on vain kerta kaikkiaan iskenyt Murraylle niin hyvin, että hän vilpittöminkin mielin kykenisi seisomaan valintansa takana. Viskihän on elävää ainetta, joka joskus maistuu erityisen hyvältä. Ehkä Murraylla on ollut se aika kuukaudesta, vaikka epäilemättä maistelukertoja useampi onkin. 

Vielä ennen kuin pääsen itse kyseisen voittajan kimppuun, täytyy todeta, että arvostan silti kovasti kyseistä Viskiraamattua siitä syystä, että se pisteyttää viskit. Jos pitää mielessä, että kyseessä on yhden ihmisen mielipide, on mielestäni hyödyllistä saada tietoon, pitikö kyseinen ihminen käsillä olevasta viskistä vai ei. Sellaisten viskikirjojen lukeminen, jotka eivät ota millään tavalla kantaa viskin paremmuuteen, antavat hyvin vähän esimerkiksi siihen pohdintaan, mikä pullo kannattaisi hankkia itselleen seuraavaksi. Viskejä ei pitäisikään käsitellä muun elämän lainalaisuuksien ulkopuolisena asiana, sillä vajavainen viskikokemukseni on osoittanut sen, että yleensä ihmiset osaavat valita kahdesta viskistä paremman, ja usein ryhmä ihmisiä vielä tekee tämän valinnan samansuuntaisesti. Eri viski voi maistua eri tilanteissa paremmin tai huonommin, mutta tämän ei pitäisi olla esteenä sen sanomiselle, kumpi on parempi kyseisellä hetkellä. Pisteyttäminen antaa itsekin viskiä maistellessa hommaan mukavan lisävivahteen ja on itse asiassa useimpien viskien kohdalla yllättävän helppoa. Sopiva arvosana vain tulee mieleen. Kannattaa kokeilla joskus. Mutta nyt asiaan.

 Maistelussa käytettiin vertailuviskinä Old Pulteneyn WK499 Isabella Fortunaa, josta saatiin tällä kertaa seuraavia asioita irti (aikaisemmin Isabella Fortuna on maistettu täällä): 

Old pulteney wk499 isabella fortuna, 51 %

T: sitruksinen, maanläheistä tynnyriä. sokerinen makeus. 

M: Makeus ja alkoholisuus vahvasti ensimaussa. Vihreää pastirol-omppua. suutuntuma kohtuullisen vesimäinen. Jälkimaussa hieman tummempiakin sävyjä. 21yo:n jälkeen turhan alkoholinen. Ville: "epämiellyttävää maanläheisyyttä, märkää tynnyriä." 84. ville: 85.

Old pulteney 21yo, 2011, 46 %

T: Punaista snadisti ylikypsää omenaa, hieman valkoista jälkiruokaviinimäisyyttä. Tuoksu yleisesti ottaen varsin ohut. Aprikoosia. Maanläheisempiä sävyjä kuin Isabellassa. 

M: Täyttää suun hedelmäisyydellä, jota seuraa mukavasti makuun integroitunut alkoholisuus. Erittäin pehmeä ja silti voimakas kokemus. Jälkimaussa nousee uusia, tummempia, mausteisempia sävyjä. Varsin mausteinen jälkimaku silti raikkaalla hedelmäisyydellä tekee tästä viskistä kyllä erittäin messevän ja sitä voisi maistaa uudemmankin kerran. En silti kutsuisi vuoden viskiksi enkä laittaisi ostoslistalle nykyisillä hinnoilla. 92. 

Ville: En ole hirveän vaikuttunut. Paljon Glenfiddichmäistä latteutta/tammitynnyriä. Maistaessa rupeaa nousemaan maanläheisyyttä, kaakaopapua, sikarilaatikkoa, tummempia sävyjä, mutta ei missään vaiheessa tuota wow-ilmiötä. Tuoksu paranee maistamisen jälkeen. Jotain semisti tunkkasta yleisilmeessä, josta en tykkää. Huomattavasti tasapainoisempi ja pehmeämpi kuin isabella. ville: 87.

Vuoden 2011 henkilökohtaiset viskitrendit

Eläväpullon ensimmäinen viskivuosi on vahvasti ehtoopuolella. Uudenvuodenaattona 2010 saatu viskiherätys (tarkemmin täältä) aloitti viskiharrastuksen Lagavulinin 16yo:lla ja tuo viski oli pitkään henkisellä jalustalla. Mitä on sittemmin tapahtunut? Onko maku muuttunut ja minkälaisia uusia juttuja on ruvennut arvostamaan? Onko harrastus hiipumaan päin vai lähtemässä käsistä? Miten paljon viskeihin tulee panostettua? Millä askelmerkein alkaa viskivuosi 2012?

Islay on pitänyt pintansa

Jos varsinainen viskiherätys koettiinkin Lagavulinilla, olin jo tätä ennen hankkinut Islay Mist 8yo blendin, joka oli varsin messevä viski, varsinkin hintaansa nähden. Kun Glenfiddichin 12yo ja Chivas Regal eivät vakuuttaneet, vei viskinhuuruinen tie vahvasti Islayn suuntaan. Bowmoren 12yo Enigma sekä Laphroaigin Quorter Cask olivat seuraavina ostoskorissa ja ne maistuivat varsin hyvältä.

Kun Tallinnan winestoresta tuon Laga16:n sitten poistin, oli se selkeä pettymys – ainakin odotuksiin nähden. Myös Lagan 12yo riisui turhia kuvitelmia tästä viskitalosta. Mutta Islay kokonaisuudessaan ei pettänyt. Laphroaigin 18yo maistui huikean hyvälle ja on sittemmin ohjannut kiinnostusta vahvasti tuon puljun suuntaan. Lapparit ovat vaikuttaneet siinäkin mielessä mielenkiintoisilta, että niitä on saatavissa erilaisia versioita läjäpäin kun Lagat ovat hieman rajoittuneemmin ainakaan tavallisen palkansaajan ulottuvilla. Mielenkiinnolla odottelenkin mahdollisuutta maistaa sherryviimeisteltyä Laphroaigia, sillä sellainen match voisi osua tämänhetkisiin makupreferensseihin passelisti.

Entisestä viinimiehestä on sukeutunut viskinharrastaja

Viimeistään eräs joulukuinen ilta sen todisti: hyviä ystäviä, hyviä viinejä ja erinomaista ruokaa, sekä mukana kolme viskiä (Laph QC, Laga16 ja HP1998), joista oli tarkoitus valita kaverille seuraava viski ostoskoriin. Tässä kattauksessa viinit jäivät loppujen lopuksi statistin rooliin kun viskit maistuivat erinomaisesti niin alkuruoan jälkeen kuin jälkkärinäkin. Tuntuu siis, että ainakin tällä hetkellä viskit tarjoavat huomattavasti väkevämpiä kokemuksia kuin aikaisemmin hehkuttamani viinit. Lisäksi viskit tuntuvat reilummilta: 50e:lla saa jo varsin messevän viskin, mutta 30e:n viinikin voi olla vielä pettymys. Mutta palataan hinta-asioihin tuonnempana.

Muukin kuin savu on alkanut upota

Kun puhutaan viskien tarjoamisesta sellaiselle ihmiselle, joka ei ole niitä juonut, tarjoaa moni aloitukseksi hedelmäisiä ja kevyitä viskejä kenties niiden helppouden vuoksi. En ymmärrä tätä. Viskien viehättävyys ja erikoisuus on juuri niiden erilaisissa usein robusteissa mauissa. Miksi viedä viskikokemusta konjakkiseen suuntaan? Kyllä suomalainen on viinaa tottunut juomaan, joten viskin ”voimakkuus” ei sinänsä ole ongelma. Itse olen agitoinut kavereitani viskien pariin nimenomaan hyvillä savuisilla viskeillä ja onnistunut aika kovalla prosentilla.

Sitten taas kun viskimaku kehittyy, sitä alkaa arvostaa muitakin ominaisuuksia viskissään. Itselle ensimmäinen silmät avaava ei-savuinen kokemus oli Balvenien 21yo portwood, joka oli huikean hyvää. Yllättäen seuraava erilaista kokemusta tarjonnut tuote oli Glenfiddichin 15yo ja sittemmin Glen ord. Liian hunajaisista (esim. Balvenien 12yo 2wood) en pidä vieläkään, mutta maku on selvästi kehittynyt arvostamaan myös kevyempiä ja herkempiä makuja. Silti näiden jälkeen jonkun savuisen ottaminen on kuin palaisi kotiin. Mielenkiintoista nähdä, miten tämä asia ajan myötä muuttuu.

Tynnyrivahvuiset nostaneet päätään

Edinburghin reissu opetti kenties isoimpana yksittäisenä juttuna, että viski toimii, jos siinä on riittävästi voltteja. Voi toki olla, että tämä on viskiharrastuksen alkuajan juntteilua, mutta tynnyrivahvuiset tuotteet ovat toistaiseksi järjestäen maistuneet paremmilta kuin vastaavat nelikybäisiksi lantratut juomat. Ero on joidenkin klassikoiden, kuten Laphroaig 10yo:n kohdalla valtava.

Asiantuntija-apua tarvitaan

Maistelut on toistaiseksi hoidettu puhtaasi omin neuvoin ja pyritty itse – välillä epätoivoisestikin – löytämään lasista märkää kalliota. Viinien puolelta saatu ennakkoluulottomuus tähän on toki auttanut, mutta viskimakurangejen tuntemattomuus epäilemättä rajoittaa asioiden löytämistä. Virallinen viskitasting on toistaiseksi kokematta ja tätä asiantuntijalta saatavaa maisteluapua odotan innolla. Täytyy toivoa, että joku sopiva tilaisuus osuisi kohdalle.

Hintatoleranssi karannut käsistä

Ajatukset siitä, että 40e litran pullosta on jo aika lailla rahaa ja 1€/1cl on viskin hinnalle jo maaginen haamuraja, jota ei voi ylittää, ellei kyse ole vähintään esikoisen syntymästä, ovat lentäneet puolihuomaamatta roskakoriin sitä mukaa kun jotain oikein herkkua on eksynyt lasiin. Tästä ”syytän” mm. Ville S.ää, jonka turhan elitistinen viskivalikoima on saattanut itsenikin turmion tielle. Eipä vaan, turha sitä rahaa on pankkitilillä makuuttaa kun inflaatio kuitenkin syö koko ajan. Ja kun selkeänä havaintona tästä viskivuodesta on myös ollut se, että kalliimpi on usein parempaa. Ei siis todellakaan aina, mutta usein. Hyvät tärpit edullisista perusviskeistä ovat silti varsin tervetulleita. Esim. hyvän valuen löytäminen Alkon valikoimasta on toistaiseksi jotain, johon mielelläni ottaisin vinkkejä.

Viskit vieneet mennessään

Tällä hetkellä viskit kiinnostavat ja niiden parissa on ollut kiva sysslata. Samalla saa legitiimisti juotua vähän viinaa, mikä on tietysti aina mukavaa. Tämä blogi perustettiin loppuvuodesta ja jo nyt se on toiminut itselleni mukavana muistiona. Kun maistaa jotain oman hyllyn pulloa, on sen jälkeen mukava katsoa, mitä moisesta on ollut aikaisemmin mieltä. Blogi myös toisaalta kutsuu maistelemaan erilaisia viskejä, koska näitä nuotteja on sitten jälkeenpäin mukava katsella ja vertailla keskenään. Jos tätä joku muukin joskus katsoo, se on kiva ajatus.

The Eläväpullo Awards 2011:

(Vuoden 2010 viski: Lagavulin 16yo)
Vuoden 2011 viski: Ardbeg Alligator
Vuoden 2011 paras value: Laphroaig Quorter Cask
Vuoden 2011 tislaamo: Laphroaig
Vuoden 2011 viskibaari: Oluttupa 5 penniä
Vuoden 2011 viskikaupunki: Edinburgh (Turku hyvänä kakkosena)
Kiinnostusta herättävät: Glenmorangie, Benriach, Glendronach
Pettymyksiä tuottaneet, vaikka kaiketi pitäisi olla hyvää: Macallan, Talisker

Hyvää viskivuotta 2012 ja toivotaan, etteivät Mayat olleet oikeassa...

 Kuvassa vielä tutimassa, jotta sitten illalla jaksaa.

Viskin hinnasta

Aloittaessani tutustumisen viskin maailmaan, minua ihmetytti, miksi ainakaan suomalaisilla foorumeilla kovin harvoin mainitaan hintoja viskeille. Hinta on kuitenkin kaikenlaisessa asioinnissa yleensä hyvin oleellinen asia, ja viskit ovat selkeästi tuotteita, joita ostetaan. Osa kirjoittajista saattaa pelätä, että hinnan mainitseminen olisi laitonta, koska Suomessa ei saa mainostaa vahvaa alkoholia. lol, sanon ma. Yksityinen blogikirjoittaja voi hyvin mainita blogissaan, että kossu maksaa Alkossa 10,49 € ilman, että sitä kierommankaan kautta voi lukea mainonnaksi (täytyy muuten sanoa, että on melko edullista). Toinen viskinostaja saattaa suhtautua arastellen hinnan esittämiseen, koska joku voi tällöin aina päästä kuittaamaan, että löysin sieltä ja sieltä halvemmalla. Yksi ei taas halua pröystäillä kalliilla hankinnoillaan tai jopa kammoaa kirjoittaa julki niitä hintoja, joita pulloistaan on maksanut.

Mielestäni hinta on kuitenkin oleellinen tieto viskienkin kohdalla. Ensinnäkin kukkarossa on useimmilla meillä pohja, jolloin hinta määrää sitä, mitä viskejä ostetaan. Tällöin tieto parhaasta viskistä tietyssä hintaluokassa on tärkeä. Toinen näkökulma on puhtaasti kuluttajatekninen: hintatietojen hämärtäminen tukee ennen kaikkea viskin tekijää. Mikä onkaan parempi tilanne kuin sellainen, jossa kuluttaja on valmis maksamaan tarpeeksi hyvästä viskistä mitä vain. Haluaisin antaa tästä monia kenties provosoivan esimerkin: Ardbeg nauttii valtavaa suosiota viskeineen ja sanoisin itsekin sen 10yo:n Islayn parhaaksi peruspullotteeksi. Sen sijaan sen monet muut ilman ikämerkintää myytävät viskit kuten Uigeadail, Corryvreckan ja Supernova ovat olleet minulle selkeä pettymys – ainakin hintaansa nähden. Kun kuitenkin Murray on antanut niille kovia pojoja, niitä myydään kuin häkää ja niitä hehkutellaan yhtä lailla valtaisasti. Onko tähän hehkutteluun syytä? Ja millä perustellaan näiden pullojen kovaa hintaa, kun ainakaan kypsytyskustannukset eivät voi olla syynä kun varsin nuorista viskeistä on kyse? Onko Ardbegin joidenkin tuotteiden kohdalla siis kyse kuplasta, jonka taitava brändäys, jalojuomilla voideltu Jim Murray ja epäilemättä onnistunut peruskymppi ovat luoneet? Mikä olisi ”oikea hinta” näille tuotteille ilman ulkopuolisia vaikutteita?
 

Otan toisen esimerkin. Kotva sitten alkoonkin tullut Highland Parkin Earl Haakon on aiheuttanut kohkausta ympäri viskimaailmaa. Kyseessä on HP:n trilogian viimeinen osa, jota on kuitenkin ollut saatavilla selvästi vähemmän kuin aikaisempia osia. Tästä on seurannut se, että osa trilogian hankkineista on saattanut jäädä ilman pulloa. Moinen harvinaisuus toki nostaa hintaa. Mutta kuinka paljon? Alkossa HP18yo maksaa 79,90€. Earl Haakon irtoaa 185 €:n hinnalla. Earl Haakon on tynnyrivahvuinen tuote (54,9 %) kun HP18yo on 43-volttista. Voitaisiin siis ajatella, että tynnyrivahvuisen on oltava 20-30 % kalliimpaa (heitin prossat hatusta, mutta lienee sinnepäin), koska siihen ei lisätä vettä. Earl Haakon on myös hienossa mustassa pullossa ja puisessa kiinalaisten tekemässä telineessä, joille voisimme antaa hinnaksi 5 € (mikä on pahasti yläkanttiin). Tällöin Earl Haakonin hinnaksi tulisi 101-109 € riippuen tuosta vedenlisäyksen huomioinnista. Onko loppu hinnasta siis brändäystä/harvinaisuuden aikaansaamaa lisäarvoa, jolle ei ole perusteita itse maussa? Epäsuhtaa lisää vielä entisestään se, jos sattuu saamaan pullon HP18:aa ulkomailta, josta se on hankittavissa reilulla viidelläkympillä. Onko hintaero tällöin mitenkään päin perusteltu?
 

Yksi puheenvuoro tähän on whiskyfun.comilla, jossa nämä viskin maisteltiin vieretysten: http://www.whiskyfun.com/archivejuly11-1.html#040711
HP18 sai 88 pistettä ja Earl Haakon sai 90 pistettä. Loppukaneettina kirjoittaja toteaa: ” What’s sure is that it’s quite excellent. Excuse me? No, of course not 3 times better than the regular 18.”
 

Asia ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen. Jos ostat polkupyörän, saat siihen yleensä satasen lisäpanostuksella paremmat vaihteet ja seuraavalla satasella vielä paremmat yms. Kehitys on lineaarista aika pitkään. Nautintoaineiden hinta sen sijaan kehittyy harvoin lineaarisesti, vaan siirtyminen hinnan hyvin eksponentiaaliseen kasvuun ominaisuuksien (=tuoksun, maun) kasvaessa vain hitusen, tapahtuu jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Sivutaan esimerkissä jälleen HP:ta. Highland Park 12yo on loistava juoma, joka maksaa Alkossa 46,90 €. HP18 on siis 70 % kalliimpaa kuin kuusi vuotta nuorempi pikkuveljensä. Onko se 70 % parempaa? Vertailin nämä täällä: http://elavapullo.blogspot.com/2011/10/highland-parkit-vertailussa.html. Viskit olivat hyvin samanoloisia, mutta 18yo oli vain kaikessa parempi. Pisteissäkin eroa tuli, joten hintaero vaikuttaa perustellulta. Onko se siis perusteltu Earl Haakoninkin tapauksessa, kun viski itsessään on hieno kuin sika pienenä?
 

Vielä sama juttu teoreettisempana ajatuksena: maistat hienoa viskiä, jossa on piilevä, mutta upea tuoksu. Viski maksaa 5€/2cl. Tuoksu on loistava, mutta hieman piilossa. Maksaisitko 5€ lisää, jos saisit 10 % tuota lempituoksuasi viskiin lisää?  Entä jos viski on jo todella lähellä täydellistä ja tuo 10 % tekisi siitä täydellisen viskin? Paljonko maksaisit lisää? Uuvuttavia kysymyksiä pohtia, mutta kuvastavat myös sitä, kuinka vaikea viskin hintaan on ottaa kantaa.
 

Jotta tämä tyhjänläpinä ei nyt aivan lähtisi lapasesta, niin todetaan samalla, että Laphroaig Quorter Cask on mielestäni hinta-laatu-suhteeltaan loistava viski, samoin tuo HP12yo. Ja että Alkon hinnastoa näkee täältä: http://www.isokaato.com/hinnasto/. Ja että köyhästä jotkut viskit vain tuntuvat kalliilta.

Viskin maistelu sokkona vai ei?

Kun järjestetään viininmaistelu, tyypillinen tapa on maistaa viinit sokkona. Tällä varmistetaan se, etteivät ennakkoasenteet pääse liialti vaikuttamaan arviointiin. Toisaalta on myös kiva, jos maistaja sokkonakin erottaa jotain rypäleelle tyypillisiä piirteitä tms. Viskien osalta olen ollut havaitsevinani, että vallitsevana käytäntönä on tietää, mitä maistetaan. Eikä pelkästään tietää, vaan jopa tarkoituksella hehkutella ja nostaa jalustalle tiettyjä viskejä. 

Mistä tässä on kyse? Eikö viskinjuoja uskalla asettaa lempijuomastatuksen omaavaa tuotetta kriittisen tarkastelun kohteeksi, koska silloin siihen saattaa pettyä? Vai onko niin, että viski, joka onnistuu täyttämään sille asetetut ennakko-odotukset, maistuukin hehkuttelun ansiosta vielä paremmalta kuin jos sen maistaisi sokkona? Ehkä sen märän kallion tuoksunkin löytää sieltä lasista helpommin, kun joku auktoriteetti on kertonut siellä sellaista olevan?

En sano, että viskin maistelussa siten, että tiedetään, mitä lasissa on - ja vielä ehkä odotetaankin jotain suurta - on mitään pahaa. Taannoisella Edinburghin reissulla paras maistamani viski oli juuri sellainen, jota baarimikko ensin esitteli ja mainosti. Sitten palattiin pöytään ja mietittiin, raaskiiko 25ml:n annoksesta maksaa £10 (joo, ja tiedän: ei se nyt niin kallista ollut). Mietittiin ja aprikoitiin ja sitten käytiin hakemassa juoma pois. Ja ah, kun Anna Eriksson lauloi kitalaella. Tästä bowmoresta löytyy maininta täältä. Olisiko kyseinen tisle maistunut yhtä hyvältä ilman tätä henkistä etukäteisvalmistelua, tiedä häntä.

Toinen vääjäämättä mukana kulkeva seikka etukäteen tiedettyjen tuotteiden maistelussa on hinta. Ellet ole päässyt rikkaisiin naimisiin ja appiukko tarjoa viskejäsi, tiedät yleensä, mitä naukkusi maksaa. Hinta voikin muodostaa vastakkaisen reaktion arviointiin, jos maku ei vastaa hintaa, ts. viskin value ei ole kohdallaan. Otan esimerkiksi perätysten maistamani kaksi eri kategoriassa painivaa: kotitalousviski ruoanlaittoon ja leivontaan: Glenlivet 15yo, 27€/litra ja rotutisle vailla kompromisseja: Balvenie 21yo, 93 €/0,7l. Glenlivetin tarkoitus oli lähinnä valmistaa suu Balvenieta varten, mutta se maistuikin varsin hyvältä. Toisin sanoen odotuksia ei ollut. Tämän jälkeen Balvenieta lähestyttiin kuin Muhammedista seuraavaa, ja se oli suoraan sanoen pettymys. Ei huono viski, mutta ennen kaikkea hintaansa nähden pettymys.

Mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella? Pitäisikö viskien kohdalla unohtaa value-ajattelu ja lähestyä niitä neutraalisti, vailla minkäänlaisia ajatuksia juoman hinnasta, tai aikaisemmista luonnehdinnoista? Tämä on mielestäni mahdotonta niin kauan kuin tietää, mitä juo. Niinpä Eläväpullo pyrkii maistamaan tässä lähitulevaisuudessa viskin jos toisenkin sokkona, korkeintaan sen verran toista silmää raottaen, että osaa nektarin suun kohdalle lasissa ohjata.

Viskien numeroarvostelusta

Tässä blogissa viskit pyritään pääsääntöisesti myös arvostelemaan numeerisesti asteikolla 0-100. Miksi? Koska se on hauskaa. Vaikka arvosanan antaisi täysin hatusta, (ei siis esim. eroteltuja ominaisuuksia nenän, maun, jälkimaun jne. kesken) on hämmästyttävää, kuinka helppoa tiettyyn arvosanaan päätyminen oikeastaan on. Tietty viski vain tuntuu siinä nimenomaisessa tilanteessa tietyn arvoiselta. Toki pisteet eivät ole välttämättä vertailukelpoisia, koska maisteluolosuhteet ja "päivän kunto" vaihtelevat, mutta antanevat silti kuvaa. Toisaalta on myös mielenkiintoista nähdä, kuinka annetut pisteet samalle viskille vaihtelevat eri maistelukerroilla. Viski elää, siitähän olikin jo puhetta.

Pisteiden antamisella on myös toinen tarkoitusperä: yhtä lailla vailla vakavia tarkoitusperiä haluaisin laittaa omistamani viskit paremmuusjärjestykseen. Mahdoton tehtävä? Toki. Mutta siinä riittää sitten puuhasteltavaa. Ja aloitteleva viskinharrastaja haluaisi herkästi kysyä kokeneemmalta, kumpi kahdesta pullosta kannattaa ostaa. Tähän pitää mielestäni osata vastata jotain. Perusteltuna tietysti.

Viskien pisteyttäminen on siinä mielessä vaikeaa, että maistelua tehdään harvemmin sokkona. Tällöin ennakko-odotukset voivat vaikuttaa makukokemukseen. Se on osa haastetta. Ja loppupeleissä antamani pisteet ovat vain yksi mielipide viskien paremmuudesta. Tuntuu siltä, että aika hatusta se Murraykin viskiraamatussaan noita vetää.

Pisteytykset on merkitty myös tageihin. On siis mahdollista etsiä esimerkiksi kaikki 90 pistettä saaneet viskit.