Yksi viskitotuuksista on se, että tynnyrivahvuinen viski on
parempaa ja aidompaa. Jos viskiä ei ole laimennettu vedellä, se tuodaan kyllä
etiketissä esille kyllin selvästi. Cask Strength -viski huokuu luonnetta,
voimaa, raakuutta. Mutta onko se parempaa? Ja onko tolkkua, jos
tynnyrivahvuiseen viskiin pitää automaationa lisätä vettä?
Boxin ulkopuolelta ajatellen ottaisin viskini mielellään
suoraan nautintakelpoisena. Toisin sanoen optimitilanne olisi, että
palveluntarjoaja olisi osannut lantrata viskin voimakkuudeltaan juuri minulle
sopivaksi. Tämä on tietysti mahdotonta, koska toleransseja on erilaisia ja suun
mikroilmastokin sietää erilailla alkoholia eri hetkinä. Joskus 40-volttinen
Glenlivet polttelee pahoin kun taas toisinaan tynnyrivahvuinen Aberlour on kuin
samettia kitusiinsa kaataisi. Jos kuitenkin pitäisi valita, mikä olisi
optimivahvuus viskille?
Oman lyhyen viskihistoriani aikana ovat tietyt tendenssit
nousseet useasti esiin. Ensinnäkin, minimivahvuuteen loivennettu 40-volttinen
on useimmiten maistunut pliisulta ja olisi kaivannut lisää potkua myös
alkoholisuutensa osalta. Toki pliisuus johtunee myös siitä, että halvimmat ja
jo lähtökohtaisesti ei-niin-high-class-viskit tarjoillaan tuossa
minimivoimakkuudessaan, jolloin ne tuskin räjäyttäisivät tajuntaa, vaikka
prosentteja muutama lisää olisikin. Usein vähänkään itseään kunnioittava
viskitalo jättää viskiinsä ainakin sen 43–46 %, jolloin saadaan jo
huomattavasti luonnetta ja suuntäyttävyyttä peliin. Kuitenkin jo hyvin pian
maistamani tynnyrivahvuiset maistuivat herkullisilta: ne haastoivat ja toivat
viskiin oikeanlaista äijämäisyyttä, kun juominen itsessään oli haaste
alkoholipitoisuuden vuoksi. Toisaalta tynnyrivahvuisissa tuoksut ja maku on
monesti hieman piilossa ja tuntuu, että leikatut versiot toimivat paremmin
maistelutarkoituksessa.
Kompromissivoimakkuutena ovatkin kokeellisesti parhaiten
näyttäneet toimivan suunnilleen 50-prosenttiset viskit. Ardbegin Alligator
(51,2 %) tuo alkoholinsakin puolesta peruskymppiin paljon lisää, Douglas
Laingin Highland Park (50 %) oli suorastaan herkkua ja eilen iltahömpsyksi
otettu Signatoryn Bowmore 25yo (51,x %) übernannaa. Tämä volttimäärä, johon ei
enää tarvitse lisäillä vettä, mutta voimaa ja sopivaa vastusta löytyy, toimii
kyllä kertakaikkisen hienosti. Enemmänkin viskejä soisi näkevän suunnilleen
näillä lukemilla. En siis panisi pahaksi, vaikka tislaamo olisi loiventanut
tisleensä ennen pulloa – kunhan ei ihan minimivoimakkuuteen vedä.
Jarkko Nikkanen sanoi taannoin Ardbeg-maistelussa (yhden)
syyn suosia tynnyrivahvuisia viskejä olevan se, että vesi vapauttaa viskistä
aromeja ja mieluiten ne aromit vapauttaa omassa lasissaan kuin tislaamossa
pullotusvaiheessa. Toisaalta kun viskejä niin kovasti markkinoidaan
paikallisella mikroilmastolla, kenties paikallinen vesikin voi tuoda makuun
jotain omaleimaista? Tuskin siellä Pellegriniä pulloihin blandataan.
Yhtenä puolena tynnyrivahvuuskeskusteluun on se, kuinka
hyvin viski kestää vedenlisäystä ja muuttuuko sen perusmaku. Esimerkiksi
Lagavulinin 12yo CS tuntuu imevän vettä tarvittaessa runsaastikin, mutta
samalla sen perusluonne muuttuu selvästi hedelmäisemmäksi. Muutos ei ole huono,
mutta sen myötä Lagasta tulee jopa melkein eri viski. Toisissa viskeissä taas
aromit voivat vahvistua, mutta luonne mennä vesimäisyyden myötä. Näiden
ajatusten myötä olisi tarkoitus tehdä muutamat rinnakkaismaistelut ja selvittää,
onko volteilla väliä. Katsotaan, mitä saadaan aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti