Bruichladdich Port Charlotte 6, 61,6 %

Punavuoren ahvenesta löytyi Bruichladdichin PC6. Uisgessa maistettu 9-vuotias isoveljensä oli oikein maukas, joten pitihän tämä maistaa hintaan 4,80 € / 2 cl.

Tuoksu: pistävän alkoholinen, raikkaan sitruksinen savu, jotain raakaöljymäistä ja epäpuhdasta myös löytyy. Hikisukkaa? Etelässä kohdattua ojassa mädäntyvää banaaninkuorta. Savu sinisen metallista, lupaa voimaa.

Maku: Kova ja pistävä suuntäyttävyys, jolle ei löydy juuri seuraa. Alkoholi jättää suuhun mukavan pehmeän lämmittävän tunteen. Kovaa lyijyisyyttä ja lämmittävää holia, ei juuri muuta. PC9 oli parempaa. 83.

Vertailussa Glenfiddichit 15yo

Edellisen sepustuksen teeman mukaisesti otetaan vertailuun normiGlenfiddich 15yo, 43 % ja Distillery only -versio tynnyrivahvuisena (tai ainakin vähemmän laimennettuna). Normaali 15yo on tehty Solera-vattauksella, jossa viskisammiota ei koskaan tyhjennetä täysin, jolloin pullossa on periaatteessa jäämiä tsaarinaikaisesta viskistä. Otaksuisin sen sijaan, että tuo Distillery only -viski olisi yhdestä köntästä, mutta tästä ei ole varmuutta. Joka tapauksessa näitä vertaamalla otaksuisi saavan kohtuullisen hyvän vertailuparin vastatakseen kysymykseen siitä, tuovatko voltit lisäarvoa.

Glenfiddich 15yo, 43 %

Tuoksussa hunajaa, päärynää, raikasta hedelmäisyyttä, tummaa keltaista/oranssia. Mieto ja helposti lähestyttävä.

Maussa pistelevä punainen hedelmäisyys päällimmäisenä, tasaisen nautinnollinen suutuntuma. Hieman vesimäinen rakenne, mutta ei pahasti. Loppua kohden puumaisia elementtejä hedelmän kustannuksella. 84.

Ville: T: Meheviä keltaisia hedelmiä ja nahkaisuutta perään. Tummempaa hunajaa. Tätä haistelee mielummin kuin CS:ää. M: Suuhun laittaessa nahkainen ensipuraisu. Sitten keskimaku juuri ennen nielaisua oli varsin maukas ja hyvin balanssissa: mallasviskin maku. Ei suuta kuivattavaa tanniinisuutta ensinkään. Jälkimaku ei päässyt ihan samalle tasolle, mutta miellyttävä kokonaisuus. Villen pisteet: 86.


Glenfiddich CS Distillery only, 51 %

Tuoksu on tummempi ja kovempi kuin edellisessä. Maakellaria. Lasin pyörittämisen myötä isosti alkoholia, mutta myös jotain hyvin mustan tummaa marjaa. Liuotinkäsiteltyä puulaituria, lakkaa/bensaa. Kääntyy sittemmin hyvin hennosti vaaleaan nugaahan. Taustalla on samoja marjaisempiakin elementtejä kuin solerassa.

Maku on viskositeetiltaan runsaampi ja intensiivinen. Öljymäisempi rakenne. Kuitenkin hyvin kova, pistävän mausteinen alkoholi, eikä hedelmä oikein löydä tietään makureseptoreihin. Jälkimaussa puiseva kovuus. Makuprofiilin väri keltaiseen päin jos johonkin. 82.

Ville: T: sulkeutuneempi kuin edellinen. Pientä liuotinmaista alkoholia löytyy. Tyrnävämpi. M: Lyhyt, mutta hyvä. Suutuntuma kuin samettia. Pehmeimpiä nousuja, joita tynskävahvuiset ovat tarjonneet. Maku seuraa tuoksua hyvin, ryhdikäs. Perustynnyriviski, jossa vähän sitrushedelmäisiä taustanuotteja. Harmi vain, ettei jälkimakuun oikein jää muuta kuin alkoholin lämmittävyys. En olisi uskonut, että glenfiddich maistuu tältä. Villen pisteet: 87.

Yhteenvetona näytti siltä, että tämä vertailu ei onnistunut tyhjentävästi vastaamaan kysymykseen näiden absoluuttisesta paremmuudesta. Ville piti enemmän vahvemmasta, Eläväpullo tällä kertaa miedommasta. Yleisesti ottaen viskeissä oli kuitenkin enemmän eroa kuin pelkät pisteet antoivat ymmärtää. Tuota tislaamopullotettakin kannattaa kyllä maistaa, jos kohdalle sattuu.

Suoraan tynskästä vai blandattuna?

Yksi viskitotuuksista on se, että tynnyrivahvuinen viski on parempaa ja aidompaa. Jos viskiä ei ole laimennettu vedellä, se tuodaan kyllä etiketissä esille kyllin selvästi. Cask Strength -viski huokuu luonnetta, voimaa, raakuutta. Mutta onko se parempaa? Ja onko tolkkua, jos tynnyrivahvuiseen viskiin pitää automaationa lisätä vettä?

Boxin ulkopuolelta ajatellen ottaisin viskini mielellään suoraan nautintakelpoisena. Toisin sanoen optimitilanne olisi, että palveluntarjoaja olisi osannut lantrata viskin voimakkuudeltaan juuri minulle sopivaksi. Tämä on tietysti mahdotonta, koska toleransseja on erilaisia ja suun mikroilmastokin sietää erilailla alkoholia eri hetkinä. Joskus 40-volttinen Glenlivet polttelee pahoin kun taas toisinaan tynnyrivahvuinen Aberlour on kuin samettia kitusiinsa kaataisi. Jos kuitenkin pitäisi valita, mikä olisi optimivahvuus viskille?

Oman lyhyen viskihistoriani aikana ovat tietyt tendenssit nousseet useasti esiin. Ensinnäkin, minimivahvuuteen loivennettu 40-volttinen on useimmiten maistunut pliisulta ja olisi kaivannut lisää potkua myös alkoholisuutensa osalta. Toki pliisuus johtunee myös siitä, että halvimmat ja jo lähtökohtaisesti ei-niin-high-class-viskit tarjoillaan tuossa minimivoimakkuudessaan, jolloin ne tuskin räjäyttäisivät tajuntaa, vaikka prosentteja muutama lisää olisikin. Usein vähänkään itseään kunnioittava viskitalo jättää viskiinsä ainakin sen 43–46 %, jolloin saadaan jo huomattavasti luonnetta ja suuntäyttävyyttä peliin. Kuitenkin jo hyvin pian maistamani tynnyrivahvuiset maistuivat herkullisilta: ne haastoivat ja toivat viskiin oikeanlaista äijämäisyyttä, kun juominen itsessään oli haaste alkoholipitoisuuden vuoksi. Toisaalta tynnyrivahvuisissa tuoksut ja maku on monesti hieman piilossa ja tuntuu, että leikatut versiot toimivat paremmin maistelutarkoituksessa.

Kompromissivoimakkuutena ovatkin kokeellisesti parhaiten näyttäneet toimivan suunnilleen 50-prosenttiset viskit. Ardbegin Alligator (51,2 %) tuo alkoholinsakin puolesta peruskymppiin paljon lisää, Douglas Laingin Highland Park (50 %) oli suorastaan herkkua ja eilen iltahömpsyksi otettu Signatoryn Bowmore 25yo (51,x %) übernannaa. Tämä volttimäärä, johon ei enää tarvitse lisäillä vettä, mutta voimaa ja sopivaa vastusta löytyy, toimii kyllä kertakaikkisen hienosti. Enemmänkin viskejä soisi näkevän suunnilleen näillä lukemilla. En siis panisi pahaksi, vaikka tislaamo olisi loiventanut tisleensä ennen pulloa – kunhan ei ihan minimivoimakkuuteen vedä.

Jarkko Nikkanen sanoi taannoin Ardbeg-maistelussa (yhden) syyn suosia tynnyrivahvuisia viskejä olevan se, että vesi vapauttaa viskistä aromeja ja mieluiten ne aromit vapauttaa omassa lasissaan kuin tislaamossa pullotusvaiheessa. Toisaalta kun viskejä niin kovasti markkinoidaan paikallisella mikroilmastolla, kenties paikallinen vesikin voi tuoda makuun jotain omaleimaista? Tuskin siellä Pellegriniä pulloihin blandataan.

Yhtenä puolena tynnyrivahvuuskeskusteluun on se, kuinka hyvin viski kestää vedenlisäystä ja muuttuuko sen perusmaku. Esimerkiksi Lagavulinin 12yo CS tuntuu imevän vettä tarvittaessa runsaastikin, mutta samalla sen perusluonne muuttuu selvästi hedelmäisemmäksi. Muutos ei ole huono, mutta sen myötä Lagasta tulee jopa melkein eri viski. Toisissa viskeissä taas aromit voivat vahvistua, mutta luonne mennä vesimäisyyden myötä. Näiden ajatusten myötä olisi tarkoitus tehdä muutamat rinnakkaismaistelut ja selvittää, onko volteilla väliä. Katsotaan, mitä saadaan aikaan.

Jameson 12yo, 40 %

Eläväpullo joutui laittamaan hetkeksi korkin kiinni kuntoprojektin vuoksi, joten blogi ei oikein saanut täytettä. Tipattomuus ei valitettavasti näkynyt Cooperin tuloksessa, joten nyt jatketaan maistelua ja otetaan käsittelyyn irkkuklassikko. Monta maailmankuulua bulkkiviskiä on maistamatta, mutta taas yksi vähemmän.

Jameson 12yo, 40 %, hinta lentokentällä ~30 € / litra

Tuoksu on hyvin hedelmäinen, kiinalaisissa lounasravintoloissa tarjottavaa purkkimandariinia, hentoa sitrusta.

Maku on alkuun hyvin mehukkaan makea, tuoksua mukaillen. Sitten sitruksen mausteinen hennosti pistelevä alkoholi. 40-volttia tuo pehmeän suutuntuman, joka ei kuitenkaan ole liian vesimäinen. Ruohoisuutta, kesää, jälkimaussa hyvin kypsää banaania. Todella helposti juotava viski, mutta ei hassumpi. Mielestäni hedelmäisyydessään pikemminkin keltainen kuin punainen, käytetystä sherrykypsytyksestä huolimatta. 86.

Laphroaig 13yo 1998, The Ultimate Selection, 61,5 %

The Ultimate Selection on hollantilainen IB-pullottaja, jolta siis tämä tynskävahvuinen refill sherryssä majaillut Laphroaig. Laphroaigin Uisge-edustaja Vicky Stevens totesi messuilla, ettei tislaamo ole myynyt IB-pullottajille tynnyreitään enää jokusiin (lähemmäksi kymmentä?) vuosiin, joten tähän asti viljalti markkinoilla olleita IB-lappareita uhkaa kenties jossain vaiheessa sukupuutto. Kohotetaan siis lasia vielä kun voidaan.

Laphroaig 13yo 1998, The Ultimate Selection, 61,5 %

Tuoksussa kauempaa nuuhkittaessa vaaleaa fudgea, lähempää lyijyisen mustaa savua. Lasin pyörittämisen jälkeen holikin löytyy ja peittää makeutta alleen. Sitten lakritsia. Voimaa ja nuoruuden uhmaa!

Maussa tuoksun kovuus ja lyijy ensimmäisinä, sitten holi turkasen kovana ja pistävänäkin. Harmillisen vähän muuta. Sitten tummia pehmeämmän lyijyisiä tuntemuksia, jotkakyllä ovat pehmeän miellyttäviä. Monsteri. Jälkimaussa suklaata. jotenkin silti raakile. veden lisäyksen myötä suklaafiilikset lisääntyvät. Tämän suuntainen lappari ei välttämättä miellytä itseäni. Liian tummaa. Voimaa kuitenkin löytyy, ja lapparin CS:n ystäville mainio lisäys kaappiin. Omassa suussani lyijy kuitenkin peittää savun alleen jossain vaiheessa jopa tyystin hävittäen sen. Tämä kylläkin parani illan myötä, kun suu oli turtunut sopivasti. Tynskävahvuinen laphroaig tarvitsee siis kunnon pohjat? Pisteet lähinnä voimasta. 89. 

Ville: T: Alkoholi ei hirveästi iske, mutta lapparille tyypillisiä lakritsisia tunnelmia nousee. Lakritsinjuurimakeutta. M: Stydi alkoholisuus, joka ei kylläkään jälkimaussa haittaa. Yleismaku hyvin lakritsainen ja yrttinen ja yllättävän makea. Tunnistaa kyllä lappariksi. Ei hienostuneita piirteitä, pikemminkin in your face. Myös jotain epäpuhtaita piirteitä. Osastoon ihan kiva, mutta OB-cs:ään nähden hieman robusti tapaus. Tuottaako tässä tapauksessa peatiness enemmänkin muita aromeja kuin savua? Petrasi pisteitä todella paljon maistojen myötä. makean, lakun ja savun setti, johon latautuneeseen suuhun alkoholi jäi taustalle. Kun vertaan refeinä toimiviin 18yo ja 3woodiin niin olisin valmis korvaamaan peruslapparina hyllyssäni. Villen pisteet: 92. 

Jälkipuintia: Tämä viski oli täynnänsä makua, jonka minä luokittelin lyijyksi ja Ville pikemminkin lakritsiksi. Sama maku on läsnä myös Laphroaigin CS:ssä ja itse asiassa joissain muissakin tynnyrivahvuisissa viskeissä. Itse koen kyseisen maun äkkiä negatiivisena kun taas Villelle se oli selvästi positiivisten makujen piirissä. Mitäs niistä äideistä ja tyttäristä sitten sanottiinkaan...

Bunnahabhain 4yo 2005 Exclusive Malts, 57,7 %

Oli syytä jälleen testata, onko iällä väliä. Vuonna 2005 perustetun IB-pullottaja Creative Whisky Companyn Exclusive Malts -sarjan Bunnahabhain on viettänyt tynskässä vaivaiset neljä vuotta, ja mitään muuta tietoa tästä omituisesta samplesta ei sitten ensihätään ollutkaan. Odotukset eivät myöskään olleet erityisen korkealla, koska omaan lasiini eksyneet Bunnat ovat olleet pettymyksiä yksi toisensa perään.

Bunnahabhain 4yo 2005 Exclusive Malts, 57,7 %

Tuoksussa kumia, autonrengasta, jotain ruskeankeltaista. Savuakin löytyy sittemmin aika voimakkaasti. Savu on raikasta ja öljyistä, kovaa, mutta puhdasta, ei hiilistä. Herkkutuoksu 4-vuotiaaksi! 

Maku: Alkuun pieni odotus, sitten tuoksun savu leviää pehmeänä kerroksena suuhun. Vasta hyvän tovin jälkeen holi nousee pehmeänä ja portaattomasti voimistuen saaden miehen hieman kyyneliin, mutta armahtaen sitten lempeällä tasoittumisella ja liukumisella mokkaiseen pehmeyteen. Tämän viskin alkoholikäyrä on kyllä Gauss, mutta muistuttaa suomalaista tunturimaisemaa pikemminkin kuin ärhäkämpien viskien vuorenhuippuja. Alkoholin jälkeen suuhun ei jää paljoa asioita, mutta ne jotka jäävät, ovat herkullisia: ruskeaa sikarilaatikkoa, luonnetta, maitokahvia! Käsittämättömän pehmyt voltteihin nähden ja todistaa kyllä vahvasti nuoren viskin mahdollisuuksista! Maku on upgrade tuoksusta. Ostoslistalle. 92.

Ville: Tuoksu: Vieno savu, mutta ei erityisen vahvasti kehittyneenä. Ehkä jotain kilchoman-savun tuntua? Kiinnostava ilman muuta. Jotain nahkaista. Kuitenkin täysiverinen Islay. Ei ponsumaisia epäpuhtauksia, joita monissa todella nuorissa viskeissä on. sittemmin bourbon-vaniljaa. Maku: Tämä on juuri sitä, mitä yksioikoisen savuviskin pitää olla: ei liikaa asioita, mutta kaikki olemassa olevat jutut ovat loistavasti balanssissa, selväpiirteisiä ja yksinkertaisia. ehkä kertoo vielä juojastaankin, että arvostaa 

selväpiirteisyyttä: pitää tietää, mitä juo. Yrttisyyttä siten, että vielä tykkään siitä ilman, että muuttuu tunkkaiseksi. loppukaneetti: huikeen siisti. Villen pisteet: 88.

Mortlach 16yo, 43 % "Flora & Fauna"

Koska tämän pullon ominaisuuksista, kuten kypsytyksessä käytettävistä tynnyreistä (jotain sherrya, mutta mitä?) ja ylipäänsä Flora&Fauna -sarjasta oli vaikea saada tietoa, niin mennään suoraan maistelujen pariin. Perehtyneemmät voivat mieluusti tuoda lisävaloa asiaan.  
Mortlach 16yo, 43 % "Flora & Fauna":

Tuoksussa mehukasta punaista makeutta, toffeeta, pehmeää karkkimaisuutta. Vaikkakin varsin makea, niin siitä huolimatta herkullinen tuoksu.

Maku seuraa tuoksun makeutta, valtavan herkullinen ensivaikutelma! Punaista ja toffeekarkin makeutta ryhdittää joku ruskea rustiikkisuus, joka tuo ison kasan luonnetta tähän. Makeita rusinoita. Hyvin lähellä caol ilan DE:tä, ilman savua. Kuin karkkia, eikä muodostu ätkälätkäksi. Nam. 90.

Ville: Tuoksu sherryinen, kuivattua hedelmää, viikunaa, taatelia. Ei kuivia viinimäisiä piirteitä. Makea. Mehevää puolikuivaa luumua. omassa kategoriassaan erityisen miellyttävä. Maku: Tuli mieleen joku fiinimpi HP, makeutta ja mausteisempia kuivahedelmiä löytyy. Myös ihan puhdasta punaisuutta. Keskivaiheelle tulee kuivempaa sherryviskille tyypillistä tunnelmaa, sikarilaatikkoa. Todella hyvin balanssissa ja jättää mukavan tuntemuksen suuhun. Villen pisteet: 90.

Myös Smoke on the Water oli maistanut tämän viskin.

Glenfarclas 105, 60 %

Viinanjuonnissa on aina tärkeää hyvä voltti-hinta-suhde. Monista viskeistä sitä on turha etsiä, mutta Glenfarclas 105 on poikkeus. Kyseinen pullote on monella tapaa klassikko, ja ohjaankin kiinnostuneet lukemaan kattavan esittelyn siitä Just Peat It -blogista.

Tuoksussa on hieman kauempaa nuuhkiessa vaaleaa tryffelisuklaata ja sitten tummempaa mokkasuklaata. Kun klyyvaria tuo lähemmäksi lasia, alkaa tuntea tummia marjoja, mustikkaa ja karpaloa sekä nahkaisia metallisiakin savyjä. Aivan läheltä ja lasia pyörittäessä alkoholi iskee lyijyisen marjaisuuden siivittämänä. Hyvin voimallinen, monikerroksinen ja miellyttävä tuoksu.

Makupuolella voimakas tummuus yhdistettynä vahvaan alkoholiin vyöryy suuhun kunnioitusta herättäen. Tummaa chilisuklaata, ylikypsää kirsikkaa, suuntäyttävyyttä ja voimaa. Ei tarvitse vettä, mikä on kyllä saavutus näillä volteilla. Kertakaikkinen jälkiruokadrami, jouluaattoyöhön viimeiseksi. Litran pullo ja 40 € lentokentältä hollannista tarkoittaa huikeaa hinta-laatu-suhdetta maltaiden maailmassa. 90.

Balvenie 12yo Double Wood, 43 %

Arvioinnin kohteena Balvenien 12-kesäinen peruspullote, jota on aktiiviaikansa ex-bourbonissa viettäneenä laitettu eläkekuukausikseen vielä eurooppalaiseen sherryyn.

Tuoksussa pistävän raikkaan kova raakaöljymäisyys yhdistyy kesäiseen hunajaisuuteen. Pyöreys, joka kuitenkin taittuu pistävyydeksi. Yrttisyyttä. Hunajassa sittemmin jopa appelsiinista aromia. Sittemmin hunaja nostaa päätään entisestään ja myös mineraalisuutta seuraa.

Maku: Tämä valuu suuhun rakenteeltaan miellyttävänä. Sitten pieni alkoholin kipakkuus, jota hunajan kypsä makeus seuraa. Jälkimaussa pientä lempeää ruskeisuutta, tekisi mieli sanoa nahkaa, mutta se ei liene kuvaavin termi kuitenkaan. Jälkimaussa on yritystä. Pidemmän päälle viskin makeus alkaa kuitenkin tökkiä, aivan kuten vaaleaa jälkiruokaviiniä juodessa helposti käy. Suun kuivattavuutta tähän ehkä toivoisi. Nyt makeus jää irralliseksi ja tiettyä kitkeryyttä pääsee esiintymään. 83.