365 vuotta viskiä kurkusta alas

Viskin Ystävien Seura julkaisi Uisgessa kevään maistelukalenterinsa, ja yksi tapahtuma nousi hetimiten poikkeuksellisen huomion kohteeksi: sota-ajan viskien tasting. Osana huikeita kokemuksia jo aikaisemmin tarjonnutta Iäkkäät harvinaisuudet -sarjaa järjestettävä toisen maailmansodan ympärille rakennettu (ei silleen natsilla tavalla) kattaus tarjosi teemaan kuuluvat mainostukset, tunnelmaan virittävät marssimusiikit ja mielenkiintoisia pohdintoja aikansa historiallisesta viitekehyksestä Skotlannissa yleensä ja viskinvalmistuksessa erityisesti. Mutta toki kaiken keskiössä olivat itse juomat, joita oli sotavuosilta 1939-1945 haalittu paikalle neljän pullon verran. Sanomattakin lienee selvää, että näin iäkästi nektaria on enää olemassa hyvin rajallisesti ja varsinkaan aukeaa enää hyvin harvoin. Tässä mielessä viskiseura mahdollistaa siis jotain sellaista, johon tavallisella tallaajalla ei omin päin olisi mitään mahdollisuuksia. Kun varsinaisen maistelun jälkeen stashista löytyi extrana vielä 30-vuotias Ballantines, tuli yhtenä iltana kumottua 365:n vuoden verran tynnyrissä ja sittemmin pullossa kypsynyttä mallasjuomaa (ja Ballantines toki blendi).

Tastingin vetäjä Jarkko Nikkanen otti kantaa yhteen viskipiirien kestoväittelyaiheeseen eli viskin muuttumiseen pullossa. Yleisesti käsitetyn mukaan viskin maku ei enää pullossa muutu, mihin toki liittyy myös ikämerkinnän sitominen pullotushetkeen. Nikkanen kuitenkin kumosi tämän väitteen ja kuvaili pitkään pullossa majailleita viskejä ikään kuin viskissä olisi vesiharso päällä eli kuin joku pidättelisi viskiä ennen sen leviämistä suuhun. Samoin hyvin tiivistyneitä makuja olisi lupa odottaa jo senkin puolesta, että luonnollista haihtumista olisi saattanut jonkin verran tapahtua. Kieltämättä kuulostaa uskottavalta, että yleensä luonnonkorkin taakse suljettu viski olisi jossain määrin kontaktissa ympäristöönsä viinipullojen tapaan. Toki tätä on viskituristin vaikea arvioida, kun kovin paljoa kokemuksia vuosikymmeniä pullossa viettäneistä nektareista ei ole. Vaan täältä ne minun mielestäni maistuivat.

Linkwood 43yo 1939, 40 %

Diageon nykyään omistaman Linkwoodin 4 miljoonan litran vuosituotosta leijonanosa menee White Horse- ja Johnny Walker -blendeihin. Tämä on kuitenkin tislaamopullote ja siis luonnollisesti single malt.

Tuoksu: Makeaa pihkaista hunajaa. Herkkä. Teetä. Ylikäynyttä keltaista hedelmää. seetriä, mausteisuutta. Tiettyä savuisuutta mukana. Itse asiassa huikean mukava tumma tuoksu.

Maku: Voimakkaan mausteinen, pippurinen, kihelmöivä. Rakenne todellä öljymäinen ja kondensoitunut. Tuossa mielessä omaa luokkansa. Vahamainen ja hieman tanniininen, rusinaa, rommirusinaa, vanhaa puuvenettä. Maku on varsin pitkä ja tasainen: se nousee isosti heti ja pysyy todella pitkään suussa. Ei oikein laske pois ollenkaan. Jälkimaussa punaiset vahamaiset hedelmät hieman kirkastuvat ja suuhun jää vahamainen tuntuma. Hyvin erilainen viski kuin mikään aikaisemmin maistamani. Tanniinia, maukasta sherryisyyttä. Kuitenkin alkoholi jaksaa kestää tuoden runkoa tähän loppuun asti. 89.

Kommentti: Nikkasen mukaan sherry taittuu iän myötä hedelmäisestä mausteiseen. Ajatus sopi tähän viskiin.

Macallan 37yo 1939, 43%

Tuoksu: Varautunut alkuun, tummempi kuin Lindwood, sherryä. Mukava sherrypuun tuntu. Lasin pyörittämisen jälkeen selvä punainen sherryisyys jatkuu. Kypsää punaista marjaa. Liköörikirsikkaa.

Maku: Liköörinen kypsän tumma makeus, joka Linkwoodin tavoin iskee mausteisellä hyvin vanhalla puulla suuhun. Voltit eivät kyllä tunnu. Hyvin tummaa ikivanhan puuveneen fiilistä. jälkimaun voima ja sen koko ajan syvenevä samettinen jopa suklainen tunnelma toimii kyllä herkullisesti. Jälkimaku jatkuu ja jatkuu. Tämä on isoisäosastoa tyylikkäiden viskien sarjassa. Tämä voisi olla viski, jota Mannerheim joisi. 92.

Kommentti: Oma suuni ei löytänyt, mutta Nikkasen "oikeisiin vastauksiin" kuuluivat tämän viskin osalta myös: "kuivuu suussa suolaisuuden suuntaan. Sitten merellisyyttä ja eucalyptusta."

Glenlivet 42yo 1940, 40 %

Tuoksu: Kypsän keltainen tiivistynyt hedelmäisyys. Tyrnimarjaa ilman kirpakkuutta. Tuoksu on voimakas.

Maku: Nikkanen löysi tuoksusta selvän turpeen, ja viittasi vahvasti Islaylle. Itse en moista löytänyt, mutta maussa turpeisuus tulee jopa tuhkaisen voimakkaanakin. Raikas viski ja nautittava mineraalinen kokonaisuus. Minttua, eucalyptusta, jossa raikkaus jatkuu jälkimakuun saakka. Tässäkin on sitä uskamatonta iän tuomaa tiivistyneisyyttä, mutta sen lisäksi on keltaista hedelmää ja jo mainittua raikkautta. Tämä on keltainen viski par excellence: lähtökohtaisesti hyvä tisle, joka on tiivistynyt iän myötä. Jälkimaun loppuhönkäykset jättävät lopulta suuhun hedelmäisen nätin lämmittävän kalvon. Hyvin smooth. Kun muut viskit olivat selkeästi sherryvaikutteisia, olisin laittanut lanttini likoon sen puolesta, että tätä on säilytetty bourbon-tynnyrissä. 92.

Glen Grant 1945, 40 % 

Kyseinen Glen Grant on Nikkasen arvion mukaan pullotettu 80-luvun alussa, joten se arvioitiin 37-41 vuotiaaksi. Näin vanhan viskin jättäminen ilman ikämerkintää herätti yleisössä kysymyksiä: eikö tavarasta saisi parempaa hintaa laittamalla siihen ikämerkintää? Vedenpitävää vastausta emme saaneet, samoin kuin emme moneen muuhunkaan näitä viskejä koskeviin asioihin, koska tarkkoja tietoja ei ole. Nikkanen kuitenkin totesi, että kulttuuri on voinut tuohon aikaan olla eri ja tislausvuosi on voinut olla se, joka on nähty tärkeänä ilmoittaa.

Tuoksu: Suklaisen makea. Syvää tummuutta. Rommirusinaa. Erittäin herkullinen ja paras näistä. Syvää sherryä parhaimmillaan.

Maku: Seuraa hyvin tuoksua. Tymäkkää jopa mustan tummaa makeutta. Hyvin kondensoitunut nahkeiden kuivattujen hedelmien viski, jonka jälkimaku kuitenkin jättää tässä kattauksessa toivomisen varaa: hiipuu aika pian. Tuoksun jälkeen tämä oli sitten kuitenkin pieni pettymys. 86.

Illan päätteeksi hatusta vedettiin 30-vuotias Ballantine's, joka ei sekään aivan viime vuosilta ollut. Asiantuntijaosasto arvioi viskin olevan pullotettu vuonna 1971, joten sisältö olisi tislattu ennen sotaa vuosina 1937-1938. Huh.

Ballantines 30yo, 43 %

Tuoksu: Voimakas hieman esanssisen banaaninen tuoksu. Erittäin voimakas ja vähintään kohtuullisen kondensoitunut fiilis.

Maku: Makeus ja pehmeys, sitten hyvin maturoitunutta alkoholisuutta. Ei tanniineja kuten aikaisemmissa. Karkkista pehmeyttä. Sen lisänä kuitenkin myös jännää tumman mausteista syvyyttä joka kyllä toimii. Maku kuin burberry-kaulahuivi. 89.


Jury's Verdict: Kyllä on huonoksi menneet nykytastingit, kun joutuu NASseja maistelemaan. Ja vielä blendejä! Ei vaan, olihan uniikki setti. En etukäteen uskonut pääseväni illan aikana maistamaan elämäni parhaita viskejä, vaan ennen kaikkea kuriositeetteja. Niiltä osin varsinkin Glenlivet, jonka raakkasin illan parhaaksi, ylitti reilusti odotukset. Samoin Macallan, joka ei alkuun oikein avautunut, maistui viimeisiltä tipoiltaan jo vallan upealta viskiltä. Sitä olisi voinut hyvin refillin ottaa. Olen blogissani ennenkin hehkuttanut VYSiä, mutta joudun sen syystä tekemään tälläkin kertaa: aivan kertakaikkinen tilaisuus ja parhaalla tavalla viskin yhteisöllistä harrastamista. Bravo.