Maistajasta keräilijäksi?

Kun viskejä hurahtaa harrastamaan, ensimmäisenä ilmiönä lienee lisääntyvä pulloröykkiö hyllyn päällä. On mukava maistella erilaisia viskejä, ja uusi pullo luonnollisesti avataan heti kun se saadaan, sillä juontia vartenhan se on hankittu. Homma kuitenkin mutkistuu siinä vaiheessa kun vastaan tulee se omaan suuhun taivaallisesti sopiva viski, jonka valmistus näyttäisi olevan jo lopetettu, mutta jota vielä saisi. Avatussa pullossa viski kyllä säilyy kuukausia tai jopa vuosia, mutta ilma vaikuttaa siihen aina jonkin verran eikä sitä todennäköisesti enää kymmenen vuoden päästä joka tapauksessa ole jäljellä. Pitäisikö siis hankkia toinen pullo ja säästää se myöhempään käyttöön? Tai pitäisikö jopa ostaa pullo ja toivoa, että se nousee arvossaan ja siitä saisi kymmenen vuoden päästä hyvän hinnan? Vai herääkö sisäinen keräilijäluonne, jonka pientä mieltä lämmittää jo tieto siitä, että erilaisia pulloja löytyy kaapista ja kaikilla on oma tarinansa? Postimerkkien keräilijä ei joudu pohtimaan tällaisia, koska postimerkkejä ei voi syödä. Ollaan siis viskiharrastuksen perimmäisen kysymyksen ääressä: juodako heti vai säästääkö hamaan tulevaisuuteen - vai jotain siltä väliltä?

Moni harrastaja ratkaisee tämän ongelman ostamalla kaksi pulloa kutakin viskiä: toisen juontiin ja toisen varastoon. Rajattujen käyttövarojen tilanteessa tämä on kuitenkin varsin yksioikoinen toimintamalli, sillä tällöin pääsee maistamaan vain puolta siitä määrästä viskejä, joita samalla rahalla muutoin pääsisi. Toisena vaihtoehtona on varastoida pullo, mutta hankkia siihen sample jonkun toisen pullosta, jotta omaa ei tarvitse heti avata. Suomen viskiscene on kuitenkin vielä niin pieni, ettei haluttua viskiä välttämättä tuosta vaan löydy. Samoin vallalla tuntuu olevan kulttuuri, jossa samplevaihtoja ei ainakaan julkisesti harrasteta, vaikka tässä ei varmastikaan olisi minkäänlaista lainsäädännöllistä estettä. 

Olen itse joutunut tämän dilemman eteen nyt pariin otteeseen, kun hyllyyn on eksynyt pullo, jonka avaaminen ei olekaan itsestäänselvyys. Ensimmäinen ceissi on helppo: hankin syntymävuonnani tislatun Benriachin single caskin, joka olisi tarkoitus avata 50-vuotissyntymäpäivillä (oddsit, että säilyy sinne asti: 8,4 %). En ole kyseistä juomaa maistanut, ja osa jännitystä onkin, että sitä oikeasti maistettaisiin vasta vajaan 20 vuoden päästä. Mutta entä hyväksi havaitsemani Laphroaig 15yo? Olin maistanut sitä samplen verran ja löysin sitten ulkomailta pullon. En kuitenkaan välttämättä raaski avata sitä vielä, koska sen arvo itselleni voi olla vielä suurempi muutaman vuoden päästä. Entä sitten Rodokselta tuliaisiksi tuomani Laphroaig CS 001, jota on vajaa pullo vielä hyllyssäkin? Olen ratkaissut asian niin, että edellisestä pullosta on 6 cl:n sample odottamassa täyden pullon vieressä. Mutta entä batch 002, jota en ole koskaan maistanut? Tuntuu kieltämättä typerältä säilytellä kaapissa pulloa vain sen takia, että siinä on yhden numeron heitto valmistuserätunnuksessa. Entä Ardbeg Alligator, joka on ollut todella mullistava viski minulle? Yksi pullo on vajaana ja toinen täynnä. Veikkaan, että se jälkimmäinen ei aukea ihan hetkeen, vaikka ensimmäinen pois juotaisiinkin.

Entä viskien varastointi sijoitusmielessä? Olen jostain kuullut heiton, että alkoholi olisi ollut viime vuosisadan varmimpia tuottokohteita. Mikäli ylikuumentunut viskikupla ei puhkea, voisin kuvitella, että vuonna 2012 92 € Alkossa maksanut Alligator olisi kymmenen vuoden päästä ottanut ainakin 100 %:n nousut arvossaan. Mutta onko sillä yksittäisiä pulloja omaavalle mitään merkitystä? Pitäisinkö Alligatoria 10 vuotta kaapissani ja saisin siitä vaivan palkaksi 100 €? Ei kuulosta järkevältä. Ehkä oleellisempaa tässä onkin viskin subjektiivinen arvonnousu: Se päivä, jolloin tuo Alligator sitten avataan, on todennäköisesti jotain hienoa josta tuo viski historiallaan ja siihen liittyvillä aikaisemmilla tarinoilla tekee vieläkin hienomman. Saattaa myös olla hauska siinä vaiheessa makustella, miltä saman tislaamon tuotteet maistuivat vuosikymmen sitten - ilman, että tästä siinä vaiheessa tarvitsee maksaa itseään kipeäksi. Veikkaan esimerkiksi, että jos haluaisin ostaa itseni ikäisen viskin 49-vuotiaana, joutuisin pulittamaan siitä jonkin verran enemmän kuin tällä hetkellä.

Muttia on toki paljon: viskit voivat menettää arvostuksensa maailmanlaajuisesti ja henkilökohtaisella tasolla, saatan alkoholisoitua ja hörsiä tisleet menemään huonomman puutteessa, teini-ikäinen poikani voi vetää ensikänninsä minun Benkullani ja laittaa tilalle teetä tai muuttomies saattaa pudottaa juuri sen laatikon, jossa My Precious makaa. Niinpä aina välillä kannattaa muistutella itselleen, että avataas ne pullot ja otetaan naukku. Muutenkaan turhan roinan kerääminen nurkkiin tuskin vie lähemmäksi valaistumista. Jos tämän joskus unohdan, niin mörökölli minut vieköön.